Elämän absurdisuuden hyväksyminen tarkoittaa samalla itsemurhan mahdollisuuden hylkäämistä. Tämä oli kirjoituksen edellisen osan tulos. Periaatteessa sen jälkeen kaikki on sallittua, kunhan ihminen pitää jatkuvasti mielessään oman kohtalonsa järjettömyyden.
Sisyfoksen myytin kirjoittamisen jälkeen sotien jälkeinen maailma paloi pois muutamassa vuodessa. Samalla se arpeutti lopullisesti eurooppalaisen, valistuksessa syntyneen sielun. Toinen maailmansota, totalitaaristen järjestelmien nousu ja vastarintaliikkeessä toimiminen olivat Albert Camus’lle herätys. Aiempi, radikaaliin individualismiin kehottanut absurdismi ei enää tyydyttänyt häntä. Vuonna 1951 Camus julkaisi teoksen Kapinallinen ihminen (L’Homme révolté), jossa hän pyrki yhdistämään absurdismin vakaumukseen siitä, että ihmisten järjestelmällinen murhaaminen on väärin myös täydellisen järjettömässä maailmassa. Hän kirjoitti ymmärtävänsä nyt, että hänen koko elämänsä on omistettu nihilismin vastaiselle taistelulle.
Aion koota tähän esseeseen Camus’n Kapinallisen ihmisen pääajatukset teoksesta suomennettujen osien avulla. Ne ovat ilmestyneet vuonna 1971 Ulla-Kaarina Jokisen suomentamina.
Absurdi ja murha
Camus’n kirjanpituinen essee on yritys ymmärtää nykyaikaa. Aikakausi, jolloin vapauden nimissä orjuutetaan ihmisiä ja yli-inhimillisyyden kaipuun takia heitä teurastetaan, on Camus’lle pitkällisen pohdinnan paikka. ”Päivänä, jolloin rikos komeilee viattomuuden lainahöyhenissä, jolloin kaikki arvot on pantu päälaelleen kuten meidän aikanamme on tapahtunut, on viattomuuden velvollisuus selvitellä rikoksen taustaa.” Muinaisina aikoina, kun ”tyranni hävitti kaupungit oman kunniansa kurottamiseksi”, asiat olivat selviä. Omatunto tiesi mitä teki ja tuomitsi asianmukaisesti. 1900-luku on kuitenkin jotain muuta.
Koska maailma on sellainen kuin se on, ja koska me emme voi elää minään muuna aikana kuin omanamme, on Camus’n selvitettävä kuinka siinä käyttäydymme. Aikana jolloin oli tapana kieltää kaikki, oli ehkä hyödyllistä tutkia itsemurhan filosofista ongelmaa, sanoo Camus vähättelevästi ja viittaa selvästi itseensä.
Mutta ideologioitten aikana on osattava ottaa kantaa murhaan. Jos murhalla on syynsä, niin oma aikamme ja me itse olemme siis johdonmukaisia. Jos sillä taas ei ole sellaisia, niin me elämme hulluudessa eikä meillä ole muuta keinoa kuin yrittää löytää asiasta johdonmukaisuus tai luopua siitä kokonaan. Mutta yhtä kaikki, meidän on joka tapauksessa vastattava selvästi kysymykseen, joka meille esitetään keskeltä vuosisatamme verenvuodatusta ja tuskanhuutoja.
Camus’n tarkoituksena on jatkaa itsemurhasta ja absurdista alkanutta ajatusketjua ja tuoda mukaan murhan ja kapinan käsitteet. Ensinäkemältä absurdi kuitenkin näkee murhan täysin yhdentekevänä ja siis mahdollisena.
Jos ihminen ei usko mihinkään, jos millään ei ole tarkoitusta, jos me emme voi todistaa olevan olemassa minkäänlaisia arvoja, niin kaikki on mahdollista eikä millään ole väliä. [--] Me voimme yhtä hyvin kohentaa krematorioiden polttouuneja kuin antautua hoitamaan pitaalisia. Hyvä ja paha ovat sattumaa tai oikkua.
Jos mikään ei ole oikein eikä väärin, jos mikään ei ole hyvää eikä huonoa, on ainoana sääntönä Camus’n mukaan enää tehokkuuden sääntö. Mitä tehokkaampia ovat teurastusmenetelmämme, sen parempi. Tietysti tappaminen vaatii hiukan taipumusta, myöntää Camus. ”Mutta kuitenkin vähemmän kuin luulisi, kuten kokemus on osoittanut. Sitäpaitsi, kuten yleensä näemmekin, aina on mahdollista panna toiset tappamaan.”
Absurdin ajattelun viimeinen johtopäätös oli kuitenkin jo aiemmin itsemurhan hylkääminen ja sen loputtoman epätoivon ja ristiriidan ylläpitäminen, ”joka johtuu siitä että maailma on vaiti kun ihminen kysyy”. Absurdi ei voi kehottaa itsemurhaan muuten kuin kieltämällä omat lähtökohtansa. Loppujen lopuksi absurdi siis on elämän puolella, sillä juuri elämä tekee mahdolliseksi ihmisen ja maailman välisen ristiriidan. Kun itsemurha siis on absurdin kannalta väärin, olisi Camus’n mielestä melkoista mukavuudenhalua pidättää yksinoikeus tähän päätelmäketjuun vain itsellä. Päättelyketju on ihmiskunnan yhteistä omaisuutta. Täten murhan idealla ei voi absurdisuudesta lähdettäessä olla pitäviä perusteita. ”Mainitun ristiriidan kannalta murha ja itsemurha siis ovat yksi ja sama asia, jotka on joko otettava tai jätettävä yhdessä.”
Kapina
Absurdi on kapinan syntypiste. Voimme väittää, ettemme usko mihinkään ja että kaikki on mieletöntä, mutta emme Camus’n mukaan voi epäillä tuota väitettä, mikäli sitoudumme siihen. Minun on siis vähintäänkin uskottava omaan protestiini, omaan kapinaani. Absurdin sisäinen logiikka antaa meille pitävän todisteen kapinasta.
Kapinoiva ihminen tunnustaa, että on olemassa jokin raja, jonka toisella puolella vallitsee erilainen oikeus kuin tällä puolella. Kapina-ajatus nousee Camus’n mukaan ehdottomasta kiellosta, jonka ”esitämme sietämättömäksi koetun oikeudenloukkauksen johdosta”. Samalla se nousee epämääräisestä varmuudesta, jonka mukaan kapinoijalla on perusteltu oikeus johonkin parempaan. Se on tunne, että kapinoitsija on jossakin asiassa oikeassa. ”Tässä mielessä kapinoiva orja vastaa samalla sekä kyllä että ei.”
Ihminen kestää usein paljonkin epäoikeudenmukaisuutta ennen kuin ryhtyy minkäänlaisiin toimiin. ”Vaitiololla ihminen saa ympäristönsä uskomaan, ettei hän arvostele eikä toivo mitään ja joissakin tapauksissa hän ei todella toivokaan mitään.” Mutta heti kun ihminen aukaisee suunsa ja sanoo ei, hän arvostelee. ”Kapinoiva tekee täyskäännöksen, mikä onkin ranskalaisen sanan ‘révolté’ etymologinen merkitys.”
Camus’n mukaan kapinassa herää aina ajatus siitä, että ”ihmissuvussa on jotakin johon hän voi samaistaa itsensä, vaikkakin lyhyeksi aikaa”, oli tuo ajatus miten hämärä tahansa. Kapina saattaa syntyä pienemmästäkin epäoikeudenmukaisuudesta kuin mitä ihminen on joutunut aiemmin kokemaan, mutta kun se syntyy, se laittaa ihmisen koko vastustuskyvyn liikkeelle. ”Sillä hetkellä kun orja torjuu esimiehensä nöyryyttävän käskyn, hän torjuu samalla yltään orjuuden.”
Sen osan itsestään, jolle hän aluksi vaati kunnioitusta, hän asettaa kaiken muun edelle, hän julistaa että se on tärkeämpää kuin kaikki muu, elämäkin. Siitä tulee hänelle korkein hyve. Orja, joka aikaisemmin on mukautunut kompromissiin, heittäytyy äkkiä kahden äärimmäisen vaihtoehdon väliin (”koska asiat nyt kerran ovat näin...”): Kaikki tai Ei mitään. Kapina nostaa pinnalle tietoisuuden.
Arvo merkitsee useimmiten ”siirtymistä tosiasioista oikeuteen, toivotusta toivottavaan”, sanoo Camus Lalandea lainaten. ”Kapinassa siirtyminen oikeuteen on selvästi havaittavissa.” Vielä useammin kuitenkin tapahtuu siirtyminen yksilöstä yhteisen hyvän käsitteeseen, väittää Camus.
Kaikki ja Ei mitään -käsitteiden pinnalle nousu osoittaa, että kapina, päinvastoin kuin yleisesti luullaan, ja se seikka että kapina tavallisesti herää ihmisen kaikkein yksilöllisimmällä alueella, saattaa itsensä yksilön käsitteen kysymyksenalaiseksi.
Mikäli yksilö on valmis kuolemaan kapinansa aikana ja sen takia, hän osoittaa uhrautuvansa yhteisen hyvän edestä. Jos kuolema on parempi vaihtoehto kuin sen oikeuden kieltäminen, jota ihminen puolustaa, hän on tehnyt melko suuren harppauksen yksilöllisyydestä kaikkien ihmisten yhteisten oikeuksien puolustajaksi. Camus huomauttaa, että tällainen ajatteluketju näyttäisi saavan meidät uskomaan jonkinlaiseen ihmisluontoon, ”jollaiseksi kreikkalaiset sen kuvittelivat ja joka on täysin nykyaikaisen ajattelun postulaattien vastainen”. ”Miksi ihminen kapinoisi, jos hänessä ei ole sinänsä mitään pysyvää, säilyttämisen arvoista?”
Ovatko kapina ja sen kannattamat arvot kuitenkin lopulta suhteellisia käsitteitä? Historiaa lukemalla näyttäisi siltä, että kapinoiden syyt ovat mitä erilaisimpia ja että tietyt ihmisryhmät eivät ole kapinoineet, vaikka heillä on ollut siihen mitä suurin syy. Kapina näyttäisi olevan ”valistuneen, oikeuksistaan tietoisen ihmisen toimintaa”. Tietoisuus vapaudesta ja kapinan mahdollisuudesta näyttäisi Camus’n mukaan kasvavan sitä mukaa kun ”ihmislaji kehityksensä pitkän historian aikana on ruvennut tiedostamaan omaa olemustaan”.
Hindujen kastijärjestelmän alimpiin ryhmiin kuuluvat ihmiset ja muinaisen Egyptin orjat eivät pohtineet kapinan problematiikkaa, sillä ”sen on pitkä traditio jo ratkaissut heidän puolestaan ja vastaus oli pyhitetty jo ennen kuin he olisivat edes voineet ryhtyä moista probleemaa tutkimaan”. Pyhissä asioissa ei esiinny kapinan ongelmaa, sillä pyhissä asioissa kaikki vastaukset on annettu jo ennakkoon. ”Myytti korvaa niissä metafyysisen pohdinnan.”
Kapinoiva ihminen on sijoittunut ajassa ennen pyhitystä tai sen jälkeen ja vaatii kiihkeästi inhimillistä järjestelmää, jossa kaikki vastaukset ovat inhimillisiä, toisin sanoen järjellisesti muotoiltuja. Tällöin hänen jokainen kysymyksensä, jokainen sanansa on kapinaa, kun taas pyhän maailmassa jokainen sana on armoteko. Täten olisi mahdollista todistaa, että ihmishengelle ei tässä mielessä tarjoudu kuin kaksi maailmankaikkeutta, pyhän maailma (tai puhuaksemme kristityin termein, armon maailma) ja kapinan maailma. Toisen katoaminen saa aikaan toisen ilmestymisen, vaikka ilmestyminen voikin tapahtua hämmentävissä muodoissa.
Camus’n mukaan kapinan problematiikan ajankohtaisuus 40- ja 50-lukujen taitteessa johtuu siitä, että ”kokonaiset yhteiskunnat ovat meidän aikanamme pyrkineet etääntymään pyhän maailmasta”. Camus myöntää, ettei kapina ole ihmisen ainoa olemus, mutta koska ”meidän päiviemme historiaan sisältyy niin paljon vastustusta ja ristiriitaa”, on kapina yksi ihmisen keskeisimpiä ulottuvuuksia ja ”meidän historiallinen totuutemme”. ”Sen sijaan että pakenisimme todellisuutta, meidän on löydettävä siitä arvomme.”
Kapina Jumalaa vastaan
Orja nousi kapinaan isäntänsä valtaa vastaan. Orja kielsi, että isännällä olisi oikeus kieltää hänet vaatimusten esittäjänä. Orja vaati tasa-arvoa. Hän ei siis kieltänyt isäntäänsä ihmisenä sinänsä. Orja vaati yhteistä arvoasteikkoa, jonka puitteissa sekä hän että entinen isäntä voisivat yhdessä toimia. ”Alkeellisin kapina ilmaisee täten, paradoksaalista kyllä, pyrkimystä järjestykseen.”
Orjan kapina herraansa vastaan voidaan viedä myös metafyysiselle tasolle. ”Metafyysinen kapinallinen nousee niitä ehtoja vastaan, jotka hän on saanut ihmisenä.”
Tämä nousee särkynyttä, hajanaista maailmaa vastaan ja vaatii sen yhtenäisyyttä. Hän asettaa vastakkain omassa itsessään havaitsemansa oikeuden periaatteen ja sen vääryyden periaatteen, jonka hän näkee toiminnassa ympäröivässä maailmassa. [...] Vastustaen ihmiselämän perustilannetta siinä mielessä, että kuolema jättää kohtalomme keskeneräiseksi ja paha hajoittaa sen, metafyysinen kapina vaatii perustellusti onnen ykseyttä elämän ja kuoleman kärsimystä vastaan. Jos yleinen kuolemanrangaistus määrää ihmisen kohtalon, niin tässä mielessä sitä vastaan esiintyy aina kapinaa. Samalla kun kapinallinen torjuu kuolemaan päättyvän kohtalonsa, hän kieltäytyy tunnustamasta mahtia, joka on määrännyt hänet elämään tällaisten ehtojen alaisena. Metafyysinen kapinoitsija ei siis suinkaan ole ateisti, niinkuin voisi luulla, mutta hän on pakostakin herjaaja. Hän vain herjaa järjestyksen nimessä, leimaten Jumalan kuoleman isäksi ja pahimmaksi loukkauskiveksi.
Samalla hetkellä kun ihminen nousee Jumalaa vastaan, hän tietyssä mielessä tunnustaa sen olemassaolon. Ihminen vaatii tasaveroista kohtelua, hän kieltää tuon suuremman voiman vallan häneen. ”Kapina todistaa täten, että sen tasolla kaikki korkeampi olemassaolo on vähintään ristiriitaista.”
Mutta kun Jumalan valtaistuin on kaadettu kumoon, kapinallinen tunnustaa, että hänen on omin käsin luotava se järjestys, oikeus ja yhtenäisyys, jota hän turhaan haki elämästään, ja siten samalla selitettävä, miksi Jumala on syösty valtaistuimeltaan. Silloin alkaa ihmisten valtakunnan pystyttämiseksi epätoivoinen ponnistelu, jossa ei pakon edessä kaihdeta rikostakaan. Tästä on hirvittävät seuraamukset, joiden jälkiä vieläkin saamme tuta. Mutta nämä seuraukset eivät johdu lainkaan itse kapinasta tai ainakin ne paljastuvat vasta sitten kun kapinallinen on unohtanut lähtökohtansa, kyllästynyt noiden kahden vaihtoehdon – kyllä tai ei – aiheuttamaan ikuiseen jännitykseen ja heittäytynyt lopulta kaiken kieltämiseen tai täydelliseen antautumiseen.
Rajan kunnioittaminen
Olemme joutuneet tämän kirjoituksen aikana jo useaan otteeseen rajalle. Se on Camus’lle erittäin tärkeä käsite, jonka ympärille koko kapinan ylistys kietoutuu. Jos vallankumous ei kunnioita sitä rajaa, jonka löytäminen aloitti kapinan, on vallankumous menettänyt oikeutuksensa. ”Meidän on pakko ottaa huomioon rajan arvo tai sitten nykyinen suhteettomuus löytää ratkaisunsa vain totaalisen hävityksen tietä.”
Camus’n mukaan keksiessään tulevaisuuden Herakleitos ”asetti myöskin tietyn rajan tälle muuttumisen ikuiselle virralle”. Herakleitokselle rajan symboli oli kohtuuden jumalatar Nemesis, ”joka oli kohtalokas kaikelle kohtuuttomuudelle”.
Kohtuuden käsitteen avulla on helppo ymmärtää, että ”hyve ei voi esiintyä irrallaan todellisesta muuttumatta pahan prinsiipiksi”. Camus’n mukaan kaikessa moraalissa realismilla on oltava osansa, mutta toisaalta kaikessa realismissa on moraalilla oltava osansa. Kyynisyys on aivan yhtä tuhoisaa kuin puhdas hyvekin.
Ihminen ei ole täydellisesti syyllinen, hän ei ole aloittanut historiaa; hän ei liioin ole täydellisen viaton, sillä hän jatkaa sitä. Ne, jotka ylittävät tämän rajan ja väittävät olevansa täydellisen viattomia, päätyvät ehdottoman syyllisyyden raivoon. Kapina sitävastoin vie meidät harkitun syyllisyyden tielle. Sen ainoa, joskin voittamaton toivo ruumistuu juuri rajalle tultaessa sen viattomissa murhamiehissä.
”Me olemme” (Nous sommes) on Camus’n kapinallisen ihmisen tunnus. Yhteiskunnassa on mahdoton elää ilman yhteistyötä. Siksi kapinallisen ihmisen yksinäiset pohdinnat ja kaikille yhtäläisesti kuuluvan oikeuden löytäminen merkitsevät Camus’lle vallankumouksellisen syndikalismin ideoiden omaksumista.
Kaikki kollektiivinen toiminta, jokainen yhteiskunta edellyttävät kuria, ilman tätä lakia yksilökin on vain muukalainen, hartioillaan vihamielisen kollektiivin taakka. Mutta yhteiskunta ja kuri harhaantuvat suunnastaan jos ne kieltävät tunnuksen ”Me olemme”. Tietyssä mielessä minä yksin kannatan yhteistä arvomaailmaa jota en saa päästää sortumaan yhtä vähän itsessäni kuin muissa. Tämä individualismi ei ole nautintoa, se on ainaista taistelua ja toisinaan ylvään yhteistunnon huipulla tunnettua verratonta iloa.
Kapinallinen ihminen on loppujen lopuksi samanlaisessa tilanteessa kuin ensimmäisen osan absurdi ihminen. Hän seisoo huimaavan korkealla kielekkeellä, mutta ei suurimmassakaan epätoivossaan suostu hyppäämään siltä, sillä se merkitsisi absurdin kuolemaa. Rehellisyys vaatii absurdia ihmistä hyväksymään kohtalonsa ja iloitsemaan epätoivostaan, jolle ei ole kuin valheellisia parannuskeinoja.
Todellinen kapina on samanlaista tasapainoilua ja hyppäämisestä kieltäytymistä. Se on jokapäiväistä taistelua ihmisarvon puolesta nihilismiä ja vääryyttä vastaan. Se on jännitystä, se on kohtuullisuutta kohtuuttomuutta vastaan, se on hymyilyä halveksijoita, noita hyppynsä tehneitä kohtaan. Todellinen kapina on se, joka synnyttää rajan ja kohtuullisuuden käsitteet. Se on pakostakin ristiriitainen ilmiö, sillä puhtaat ilmiöt ovat usein kaikkein nihilistisimpiä. Kuka tahansa meistä voisi sopivassa tilanteessa heittää ihmisiä uuniin ja avata kaasuhanat. Todellinen kapina on loputonta taistelua tuota ihmisen puolta vastaan, aina kuolemaan asti. Yhdessä. Yksin.
PEKKA TORVINEN
