Pääkirjoitus

”Tekemättömät asiat harmittavat yleensä enemmän kuin tehdyt.” Miete osui silmiini alkukesästä ja siitä lähtien olen pitänyt sitä ohjenuoranani. Olen kyllä ollut aina alitajuisesti, sitä sen kummemmin miettimättä, samaa mieltä. Siis että on parempi katsoa kuin katua ja lähteä mukaan ennemmin kuin jäädä kotiin. Aina on harmittanut enemmän, kun ei olekaan lähtenyt. Joten keväällä päätin, että tänä kesänä en jää vaan lähden – tai jään enkä lähde. Tämä mielessäni kesän ainoa tavoite olikin pitää hauskaa. Ja voi pojat ja tytöt, kyllähän me hauskaa pidettiin. Kesän jälkeen saapui taas syksy. Mutta ei se menoa ole haitannut, koska kesän aikana ymmärsin, että elämä on sittenkin ihanaa.

Eräänä yönä ajoin pitkästä aikaa autoa. Viimeisestä olikin jo ikuisuus, ja tällä kertaa myös ajoreitti oli muuttunut. Ajoin ylös todella jyrkkää mäkeä, näkyvyys oli huono, enkä edelleenkään osannut ajaa. Kortista puhumattakaan. Heräsin, kun ajelin hatarasti vastaantulevien kaistalla. Aiemmin olen aina ajanut samaa reittiä kotoa mummon luo, päämäärä on ollut selvä ja reitti tuttu – se sama kuin todellisuudessakin. Nyt ajelulla ei ollut määränpäätä ja tiekin mahdottoman jyrkkä.

Ryhdyin sitten unientulkitsijaksi ja tein itselleni seuraavanlaisen ennusteen: Autolla ajaminen kuvaa liikettä elämässä ja enteilee muutosta. Olet tilanteessa, jossa lähitulevaisuus ei enää ole se sama tuttu ja vanha tai ylipäätään tiedossa. Lähtökohdat ovat samanlaiset: hallitset itse omaa elämääsi ja tiedostat vahvuutesi ja puutteesi. Et vain enää tarkalleen tiedä, mitä sitten. Edessä voi olla suuriakin ponnistuksia, jotka on ylitettävä. Muista, että ylämäkikin loppuu joskus!

Kuten tiedämme, vaikeudet ja haasteet on tehty voitettavaksi, sekä pienet että isot. Ajoittain mielen valtaavan huonon fiiliksen saa joka tapauksessa karistettu kannoiltaan. Omalla kohdallani siihen ei tarvita kuin lenkkitossut ja raikas ulkoilma. Mikään ei tuo niin kokonaisvaltaista hyvää oloa kuin lujaa juokseminen. Helpottaa aina. Pimeinä aikoina ja vaikeina hetkinä kannattaa myös luoda ympärilleen suojaverkko, johon turvautua ja josta kerätä voimaa. Kivat asiat, kuten pinkit lenkkarit, glow stickit, hoidossa olevat pehmolelut, glögi ja syli, johon käpertyä, piristävät. Ja sitten kannattaa totta kai pitää hauskaa. Ettei vaan käy niin, että jää harmittamaan.


Q-palsta

Syyslukukausi on täällä jälleen. Samaten käynnistyy uusi osakuntasyksy ja –talvi. Tässä vaiheessa voidaankin pohdiskella sitä, mitä jäi käteen viime lukuvuodesta. Mikä meni siis oikein ja missä jäi parannettavaa.

Mielestäni osakunnan suurin etu ovat erilaiset ihmiset, joita näkee mukana toiminnassa. Se, että porukkaa on vähän joka alalta ja maailmankatsomuksesta antaa opiskelijan elämälle uudenlaista värinää. Viime lukuvuonna oli jälleen mukava nähdä uusia kasvoja erilaisista taustoista. Myös tänä vuonna olen jo saanut tutustua hauskoihin tyyppeihin ja toivon, että tapaan heitä vielä lisää ennen vuodenvaihdetta.

Osakunnan suurin ongelma lienee sen pieni koko. Osittain tämä johtuu tietenkin kanta-alueemme pienuudesta. Etenkin aktiiviporukka on pitkään ollut suhteellisen pieni. Tämä asia tosin koskettaa lähes kaikkia opiskelijajärjestöjä ja osakuntia laskennallisesta jäsenmäärästä tai kanta-alueesta huolimatta. On joka tapauksessa huolehdittava, että jatkossa olemme entistä avoimempia uusille ihmisille ja ideoille. Osana muutoksen kannustamiseen on tietenkin se, että me ”vanhat jäärät” jäämme luonnollisista syistä vähitellen sivuun toiminnasta.

Miten sitten osakunnan syksy jatkuu? Kaikkea kivaa on tiedossa, mutta hauskin tapahtuma ovat tietenkin virkailijavaalit (hehe). Muistakaa rohkeasti hakea erilaisiin tehtäviin. Tänä vuonna myös kuraattorin posti vapautuu ja meikäläinen jättää tehtävät uusille kasvoille.
 
Hyvää loppusyksyä kaikille!

ANTTI SAARELAINEN

Isännän ihmeellinen

Pepsodent-mojito

Kuva: Olli Salminen

Oletko kyllästynyt isännän kiljuun? Alkaako syksyn pimeys painaa päälle? Haluatko raikastaa hengen ennen krapula-aamua? Meillä on sinulle ratkaisu, joka korjaa pois maalliset murheet ja kaamoksen kauheuden:

Pepsodent-mojito

Ohje:
  • ½ Limeä
  • 2 rkl. Sokeria
  • Minttu-viinaa oman maun mukaan
  • Soodavettä
Drinkki rakennetaan normaalin mojiton tapaan: Siivuta puolet limestä ja lisää se lasiin sokerin ja minttuviinan kanssa. Murskaa limet ja lisää jäämurskaa ja soodavesi. Koristellaan mintunlehdillä ja limesiivulla.


Mikäli et saavuttanut pepsodent-hymyä ja raikasta hengitystä tälläkään juomalla, kokeile isännänkopin klassikkoa:

Karelienskoje – Raikastaa suun ja hampaat!


OLLI SALMINEN

Uusi sielu - Vanha pieru

Uusi sielu

Tatu Räsänen

Ikä:21 vuotta
Syntymäpaikka: Joensuu
Yo-kirjoitusvuosi: 2011

Mitä opiskelet?
Taloustiedettä, Helsingin yliopiston valtiotieteellisessä tiedekunnassa.

Miksi ja milloin tulit osakuntaan?
Tulin osakuntaan lukuvuonna 2012-2013, koska osakunnalla on hyvää ruokaa ja mukavaa yhdessä hengailua.

Ensimmäiset muistot osakunnasta?
Heinäkuulta 2012, kun opiskelemaan hyväksymisen tullessa hieman yllättäen ja opiskelija-asunnon etsinnän oltua ennen tätä varsin vähäistä, olin enemmän kuin onnekas saadessani osakunnalta vuoden asumisoikeuden fuksiasuntoon Dommalta.

Osakunta-aktiivisuus:

Kv-toimikunnan jäsen, abi-esittelyt, muutenkin osakunnalla aina, kun aikataulut antavat myöten.

Vallila vai Patola?

Vallila on mukavan rauhallista seutua asua, eikä keskustaankaan ole täältä pitkä matka.

Mitä harrastat?
Harrastan tennistä, sählyä, lenkkeilyä ja lukemista.

Mainitse ainakin yksi hyvä asia syksyssä:
Ehdottomasti ruskan värit ja hämärtyvät illat

Mikä ärsyttää eniten juuri nyt?Kiire enimmäkseen.

Terveisiä vanhoille pieruille?
Pysykää nuorina, vaikka ikää tuleekin lisää. Ikä on vain numero.

Ketä pitäisi haastatella seuraavaksi?
Jotain tämän vuoden fuksia.


Vanha pieru

Antti Saarelainen
Ikä: 30
Syntymäpaikka: Joensuu
Yo-kirjoitusvuosi: 2002

Mitä opiskelet?
Olen valmistunut valtiotieteellisestä tiedekunnasta pääaineena poliittinen historia. KTM-tutkinto on gradua vaille valmis.

Miksi ja milloin tulit osakuntaan?

Ajankohta taisi olla syksy 2004.

Ensimmäiset muistot osakunnasta?
Menin fuksiaisiin, jotka tuolloin oli järkätty yhdessä KSOn kanssa. Ilta päättyi siihen, että siivosin lopuksi tiloja yhdessä osakunnan "nakkiryhmän" kanssa. Lähtiessäni kotiin eksyin jonnekin Töölöön.

Osakunta-aktiivisuus:
Fuksimajuri, apuisäntä, vaalipäällikkö, isäntä, varakuraattori, kuraattori ja jotain muita hommia myös.

Vallila vai Patola?
Patola, koska sinne muuttaessa sai kämppään oikean olohuoneen. Asunto alkoi muistuttaa kopperon sijasta kotia.

Mitä harrastat?
Säbää, tennistä, lenkkeilyä ja hidastempoisia tietokonepelejä.

Mainitse ainakin yksi hyvä asia syksyssä:
Sienet, raikas ilma ja se että jouluun on vielä aikaa.

Mikä ärsyttää eniten juuri nyt?

Flunssa, joka on tukkinut korvani.

Terveisiä uusille sieluille?
Tehkää osakunnasta ja maailmasta yleensäkin oman näköisenne älkääkä ottako (välttämättä) mallia vanhuksista.

Ketä pitäisi haastatella seuraavaksi?

Vakiovastaus olisi tietenkin Jussi Litja, mutta sehän on jo seniori, samaten myös "Isä Aurinkoinen", eli O-P "HB" Lehikoinen. Mutta ne on toki vanhoja pieruja, jotka osiksella notkuu meikäläisen lisäksi silloin tällöin. Nuorista voisi haastatella kaikkia fukseja yhdessä.

IRIS PITKÄNEN

Pönöttäjän paikan vaihto

”Menestystä osakunnallemme!”

Inspehtori Dennis Bamford. Kuva: Heikki Karvinen

Jotain on tapahtunut. Kaikkien tuntema, arvostettu hahmo osakunnalla on jättänyt paikkansa. Ehkä hyvä niin, ehkä ei, mutta vääjäämätöntä se joka tapauksessa oli, sillä inspehtoritkin vaihtuvat. Joskus useammin, joskus harvemmin. Puukello esitti valtikanvaihtajille eli Dennis Bamfordille sekä Kari Rummukaiselle muutamia kysymyksiä inspehtoriudesta sekä osakunnasta. 

Vaikka Dennis Bamford on kotoisin Helsingistä, on hänen suhteensa Pohjois-Karjalaan lämmin. Hänen isoisänsä syntyi Utrassa englantilaisen Thomas Bamfordin ja Anna Bamfordin os. Mustosen toisena lapsena. Thomas toimi Utran sahalaitosten johtajana englantilaisessa yrityksessä, joka oli ostanut sahalaitokset Antti Juhana Mustosen perikunnalta. Suvun juuret juontavat siis Pohjois-Karjalaan.

Dennis kuului Karjalaiseen Osakuntaan jo opiskeluaikanaan ja oli paljon mukana toiminnassa. Hän toimitti myös virkoja, oli muun muassa ekskursiomestari, harrastusmerkin verran. Inspehtorikautensa alkuaikoina Dennis osallistui osakunnan toimintaan melko aktiivisesti, mutta kun hän sai johdettavakseen kaksi perättäistä kansallista tutkimuksen huippuyksikköä – 12 vuoden ajaksi – joutui osakuntatoiminta antamaan tilaa työlle. Erilaiset inspehtoriuuteen liittyvät tehtävät, kuten rahastojen ja säätiöiden johtamisen Dennis edelleen tietenkin hoiti, mutta osakunnan päivittäisessä vetovastuussa oli tästä lähin kuraattori. ”Koko inspehtorikauteni oli ainakin omasta puolestani hyvin harmoninen, enkä missään vaiheessa tuntenut jännitteitä - eli käsittääkseni vietimme toiminnallisesti tasaista aikaa, vaikka ajanjaksoon kuului muun muassa toimitilojen vaihto ja ikimuistoinen 100-vuotisjuhla.”
”Ikävintä?? Kuten kaikki tiedätte - kun aloitetaan laulaminen juuri kun lämmin ruoka tuodaan pöytään.”
Dennis aloitti inspehtorina vuonna 1996 ja toimi virassa aina vuoteen 2013 saakka. Hän ei näe suuria eroja noiden vuosien välillä :”Kun vertailen eri aikoja huomaan, että mitään dramaattista tässä suhteessa ei ole tapahtunut, vaikka lähes parikymmentä vuotta on vierähtänyt. Eli olemme pitäneet oman identiteettimme ja osakuntalaisia on riittänyt. Tämä viitannee vahvaan traditioon, joka on ollut säilyttämisen arvoinen.”

Parasta inspehtorina ollessa oli Denniksen mielestä nähdä läheltä eri osakuntasukupolvet ja pysyä itsekin vireänä opiskelijoiden seurassa. Entäs, mikä oli ikävintä? ”Ikävintä?? Kuten kaikki tiedätte - kun aloitetaan laulaminen juuri kun lämmin ruoka tuodaan pöytään.” (Moni osakuntalainen onkin todistanut kuinka sitsietiketti on rikkoutunut tässä suhteessa Denniksen kohdalla.)

Inspehtorikautensa merkittävimpinä tapahtumina Dennis näkee täydellisesti onnistuneet 100-vuotisjuhlat, uusien tilojen saamisen sekä Artin säätiön toimintana uuden asuntolan rakentamisen, jonka ansiosta osakunnalla on nyt tarjota opiskelija-asunto käytännössä kaikille aktiiveille. Myös osakunnan historian ilmestyminen jäi mieleen vuosien varrelta. ”Olen tyytyväinen, että olen voinut tukea osakuntaa ja toivon, että osakuntalaiset löysivät kodin sieltä. Ilmapiiri on säilynyt avoimena ja hyväksyvänä eli sellaisena, joka toi opiskelijat juuri Karjalaiseen Osakuntaan. ”

Nyt kun inspehtorikausi on takana, mitkä ovat tunnelmat? ”Taaksepäin katsoessa mieleni on rauhallinen ja ehkä hivenen haikea. Sen verran monta vuotta oltiin yhdessä.”

Osakuntalaisille Dennis lähettää vielä seuraavanlaiset terveiset : ”Kuten olen sanonut aiemminkin – olkaa avarakatseisia ja hyväksyviä, oppikaa toisistanne, löytäkää osakunnasta ystäviä koko loppuiäksi ja tehkää hyviä tekoja. Niistä sielu nauttii.” Ja seuraajalleen Kari Rummukaiselle : ”Kari, olen varma, että löydät omanlaisesi suhteen osakuntaan ja uskon, että tulet, kuten minäkin, nauttimaan opiskelijoiden ja muidenkin osakuntaan liittyvien ihmisten kanssa toimimisesta.”
Inspehtori Kari Rummukainen. Kuva: Heikki Karvinen

Eräs aikakausi on siis päättynyt ja sekä saappaat ja inspehtorin kaulanauha vaihtaneet miestä. Denniksen paikalla tästä lähtien pönöttää Kari Rummukainen, joka toteaa, ettei pysty – ainakaan pitkään aikaan – paikkaamaan tämän jättämää aukkoa, mutta odottaa mielenkiinnolla mitä tuleman pitää.

Kari Rummukainen on professori teoreettisen hiukkasfysiikan tutkimusalalla. Hän väitteli tohtoriksi Helsingissä vuonna 1990 ja vietti sen jälkeen kaiken kaikkiaan 15 vuotta ulkomailla eri tutkimuslaitoksissa ja yliopistoissa. 2006 oli edessä paluu Suomeen Oulun yliopistoon ja sieltä Helsinkiin 2009.

Kari on jo ehtinyt osallistua muutamiin osakunnan tapahtumiin ja inspehtorikauden alku onkin sujunut hänen mukaansa oikein rattoisasti. Inspehtoriuden monipuolisuus on yllättänyt ja odotuksiin verraten suurin ero on ollut hallinnollisten tehtävien varsin merkittävä määrä. Inspehtorin kuuluu osallistua muun muassa osakunnan toimintaan läheisesti liittyvien säätiöiden hallituksien kokouksiin. Myös osakunnan oman omaisuuden hallinnassa on puuhaa. ”Nämähän ovat vastuullisia ja tärkeitä tehtäviä, ja näiden kautta tunnen, että voin konkreettisella tavalla tehdä työtä osakunnan hyväksi”, Kari toteaa.

Karin suhde Pohjois-Karjalaan on konkreettisempi kuin entisen inspehtorin. Hän on kotoisin Nurmeksesta, syntynyt siellä vuonna 1962 ja muuttanut pois ylioppilaaksi kirjoittamisen jälkeen 1980, jolloin tie vei Helsinkiin. ”Kuulun ensimmäiseen peruskoulun käyneeseen ikäluokkaan; kävin ala-asteen Porokylän peruskoulussa, yläasteen Laamilassa ja lukion Nurmeksen lukiossa,” Kari kertoo. Hän kertoo vierailevansa kotiseudulla Pohjois-Karjalassa varsin säännöllisesti, sillä sukua, vanhemmat ja nuorin sisar asuvat paikkakunnalla edelleen. ”Vaikka en olekaan varsinaisesti asunut Pohjois-Karjalassa nyt yli 30 vuoteen, miellän itseni edelleen Pohjois-Karjalaiseksi.”
"...etenkin klassinen Star Trek -flipperi söi monen montaa markan kolikkoa”
Kari kuului Karjalaiseen Osakuntaan opiskeluaikanaan ja vieraili varsin usein vanhoissa tiloissa Liisankadulla etenkin opiskelun alkuvuosina. Paikka oli mukavasti lähellä Siltavuorenpenkereen silloista fysiikan laitosta, joten pikavisiitit keskellä päivää olivat helppoja. ”Liisankadun osakuntatiloissa oli biljardi, ja etenkin klassinen Star Trek -flipperi söi monen montaa markan kolikkoa”, tuore inspehtori muistelee. Varsinaisesti aktiivina hän ei ole toiminut.

Kari kertoo, että pyyntö Karjalaisen Osakunnan inspehtoriksi tuli yllättäen, mutta päätös ottaa tehtävä vastaan ei ollut ollenkaan vaikea. ”Minusta inspehtorius oli hieno juttu ja olin suorastaan ylpeä siitä, että minua kysytään. Kyselin laitokseni inspehtorikollegaltani, mitä työhän kuuluu, joten tiesin suurin piirtein, mikä minua odottaisi.”

Mitä ajattelit, että inspehtorin tehtäviin kuuluu? ”Ennen vanhaan osakunnat lienevät olleet varsin selkeästi inspehtorien isällisen tai äidillisen valvonnan alla. Mutta nykyään ne ovat opiskelijoiden itsensä hyvässä hoidossa, kuten pitääkin, joten valvova rooli lienee vähentynyt. Ajattelin että inspehtori toimii lähinnä yhteyshenkilönä yliopiston johdon suuntaan, eri taustaryhmiin sekä myös toisiin osakuntiin inspehtorien tapaamisten kautta. Lisäksi hän toimii eräällä tavalla jatkuvuuden takaajana. Käsitin myös, että inspehtori on myös eräänlainen "virallinen pönöttäjä" osakuntien lukuisissa tapahtumissa.”

Inspehtoriuden parasta antia on Karin mukaan tutustuminen lukuisiin Pohjois-Karjalan alueelta tuleviin opiskelijoihin ja saada näin monipuolinen kosketus maakuntaan. Ikäviä puolia toimessa hän ei näe, ja toivoo, ettei tulekaan. ”Osakunnan toiminta ja talous ovat hyvässä iskussa.”

Denniksen jättämää paikkaa Kari kommentoi seuraavasti: ”Dennis oli inspehtorien virkaikäpresidentti, kaikkien tuntema auktoriteetti. Itse tulin Helsingin Yliopistoon vasta 2009, joten olen täällä tuore tapaus sekä professorina että inspehtorina.” Hän kertoo odottavansa tulevaa mielenkiinnolla ja aikoo jatkaa virassa niin kauan kuin tilanteet antavat myöten.

Osakuntalaisia uusi inspehtori kiittää luottamuksesta sekä odottaa tutustuvansa heihin, sekä Pohjois-Karjalasta että muualtakin saapuviin uusiin opiskelijoihin. Dennis puolestaan saa seuraavat terveiset: ”Dennis, olet ollut esimerkillinen inspehtori ja jätät osakunnan kaikin puolin erinomaiseen kuntoon, myöskin taloudellisesti. Tämä tekee minun inspehtoriuteni alkutaipaleen helpoksi. Seuraan esimerkkiäsi!”

Puukello tavoitti inspehtorit myös inspehtorinvaihtokaronkan väliajalla:

KARI RUMMUKAINEN:
Miten ilta on sujunut?
Oikein mukavaa. Tosi hyvä ilta. Tapaa uusia ihmisiä, tapaa nurmeslaisia tuttuja täällä. Henkilöitä, jotka on ollut samalla luokalla siskoni kanssa ja joita äitini on opettanut koulussa. Täältä löytää yllättäviä yhteensattumia.

Joko vastuu painaa paljon?
Kyllähän se, tässä on paljon hommia. Yllättävän paljon hommia, mitä en tiennytkään eikä Denniskään varoittanut. Paljon taustaorganisaatioiden ja säätiöiden hallintohommia. Se on arvokasta työtä, mutta sitä on yllättävän paljon.

Onko Dennikseltä tullut ohjeita/vinkkejä miten inspehtorin virassa pärjää?
Dennis jakaa viisautta, erityisesti käytännön asioissa. Esimerkiksi, mitä kannattaa säätiöissä tehdä. Joka on erittäin hyvä. Juhlamenoihin liittyvissä asioissa ei ole suostunut neuvomaan.

Ovatko pöytäjuhlat tuttuja ennen inspehtoriaikaa?

Ei juurikaan. Opiskeluaikana 80-luvulla en osallistunut osakuntatoimintaan. Nyt sitten olin poissa Helsingin yliopistosta vuoteen 2009 asti. Olen tuore professori Helsingissä. En ole ennen tätä(inspehtorikautta) ehtinyt mihinkään yliopiston perinteisiin juhliin. Mutta tämän puolenvuoden aikana on ollut useampi juhla, missä olen ollut mukana.

Miten usein on tarkoitus päästä osallistumaan juhliin?
Niin usein kun se on mahdollista. Aina ei kuitenkaan pääse. Perheellinen kun olen, niin vapaat illat ovat kortilla. Tärkeimmät juhlat varmasti merkitään kalenteriin ajoissa.
 
Onko juomalauluista löytynyt jo suosikkia?
Tämä oli kyllä hauska tämä viimeisin (Leppäsuon kellari) Oli hyvin iskevästi sovitettu. Se todella soi kunnolla. Varsinkin jos on reilumpi tahti, niin sekalaisempikin kuoro pysyy tahdissa. Kuulostaa ihan napakalta. Ovat perinteisemmätkin laulut ihan hauskoja

DENNIS BAMFORD:
Miltä juhliminen tuntuu, kun inspehtorin nauha ei ole enää kaulassa?
Mitään suurta eroa ei ole, onko lätkä kaulassa vai ei. Varsinainen surutyö on jo tehty. Siirtymäperiodi oli aika lyhyt, kun itsekin yritin ajaa sitä, että löytyisi joku jatkaja. Sitten kun se löytyi, huomasin, että hitto vieköön, nythän se loppu!

Miten Kari on pärjännyt tänä iltana?
Ihan hyvin, eihän tässä mitään. Tämähän on ollut tällaista juhlaa. Kehutaan toinen toisiamme ja juhlitaan.

Onko suunnitelmissa tulla käymään jatkossakin osakunnan tapahtumissa/juhlissa?
Vaikea sanoa, mutta periaatteessa en haluaisi hävitä maailmankaikkeuden tummiin. Kyllä varmasti, jos osakunta haluaa, että näyttäydyn siellä. Kyllä nyt vuosijuhlissa pitäisi vähintään käydä. Lähinnä se on se, mikä nyt tulee mieleen.

Onko vuosien varrella jäänyt mieleen erityisesti osakuntalaisia ja oppiiko osakuntalaisia tuntemaan inspehtorin virassa?
Nimiä en sano, mutta aluksi oppi paremmin. Kun olin ollut kolme- neljä vuotta inspehtori, sain johdettavaksi tutkimuksen huippuyksikköjä pari kappaletta 12 vuodeksi. Se vei äijästä sen verran mehuja ja sanoin, että kuraattorin pitää ottaa enemmän vastuuta tai sitten pitää löytää joku toinen inspehtori. Sitten me teimme työnjakoon vähän muutoksia. Siitä eteenpäin en joutunut enää tekemisiin suoranaisesti osakuntalaisten kanssa. Kyllähän minä niitä tapasin. Mutta en niin paljon kuin alkuaikoina, kun kävin kaikissa kokouksissa ja kesäretkillä. Ne oli pakko karsia pois. Siitä suurin seuraus oli, että tunsin naamalta, mutta en nimeltä.

RIINA PARVIAINEN ja HEIKKI KARVINEN

Osakuntalaisten opintopolut

Teoreettinen fysiikka ja Olli Salminen

”Hyvin nopeasti painajaisiin ilmestyvät palloharmoniset Besselin funktiot ja muut matemaattiset kummajaiset”
Teoreettista fysiikkaa Kumpulassa opiskelevan Olli Salmisen ei tarvinnut pitkään pohtia alavalintaansa. ”Kyseessä oli kliseisesti ilmaistuna kutsumusala”, toteaa jo lukiossa luonnontieteellismatemaattisella linjalla opiskellut Olli. ”Taustalla on nuorempana alkanut uteliaisuus ja kiinnostus siitä, mistä eri ilmiöt johtuvat ja kuinka luonto perimmiltään toimii.”

Parasta ja kauheinta teoreettisessa fysiikassa on Ollin mukaan itse alan ydin – abstraktius. Teorioiden opiskelu avaa usein mielenkiintoisia näkökulmia ilmiöihin. Olli kertoo olevansa lumoutunut varsinkin kvanttifysiikan ihmeistä: ”Erityisesti siitä, miten hiukkasia voi käsitellä yhdistelmänä useista aaltofunktioista. Lisäksi pitää antaa erityismaininta analyyttisen mekaniikan teorialle (Lagrange, Legendre & Hamilton FTW!), jota on vaikea uskoa kaikessa matemaattisessa eleganssissaan 1700-luvun loppupuoliskon tuotokseksi.”

Huonoimpana puolena Olli pitää teorioiden pitkälle menevää matemaattista puolta. ”Hyvin nopeasti painajaisiin ilmestyvät palloharmoniset Besselin funktiot ja muut matemaattiset kummajaiset”, Olli kertoo ja uskoo, että jokainen fysiikan matemaattisten menetelmien luennoilla istunut voi samaistua tähän. ”Varsinkin kun sitä ennen on tottunut Rummukaisen erinomaisiin matemaattisten apuneuvojen kursseihin!”

Abstraktiudesta Olli antaa esimerkin kvanttimekaniikan kurssilta, jonka alkupäässä kerrattiin ”peruskauraa”:  aiheena oli lineaarialgebran käyttö kvanttimekaanisten tilavektorien summaamisessa ja koejärjestelyn aiheuttamien superpositioromahdusten vaikutus havaittuun todennäköisyysjakaumaan. ”Kuulostaa kauhealta, mutta vain termistön takia. Yksinkertaistettuna kyseessä on vain vektorien summaus ja todennäköisyyspuiden hahmottelu”, Olli valaisee.

Pääasiallisina opiskelumuotoina teoreettisessa fysiikassa ovat luennot ja laskuharjoitukset. ”Ryhmätyöt ja muut kirjoista erkaannuttavat metodit loistavat poissaolollaan”, Olli kertoo. Hänen mielestään opiskelu ei kuitenkaan missään nimessä ole ylivoimaista. ”Laskarien tekeminen on kurssien aikaavievin osa, eikä sekään vie normaalilla etenemistahdilla viikossa muutamaa tuntia enempää.” Fysiikanlaitoksella työmäärä on hänen mukaansa suhteutettu hyvin noppien lukumäärään.

Valinnaisuutta ei juurikaan sisälly opintoihin, ainakaan kandidaattivaiheessa. ”Kandidaatin tutkinnon oheen saa ottaa yhden lyhyen sivuaineen (lyhyt fysiikka on pakollinen) ja vapaasti valittavia fysiikan kursseja on vain kymmenen opintopisteen verran. Maisteriopinnoissa tapahtuu erikoistuminen, mikä ei rajoitu teoreettisen puolelle vaan voi tapahtua lähes mihin tahansa fysiikan osa-alueeseen.”

Olli itse lukee sivuaineinaan matematiikkaa ja fysiikkaa. ”Menin valitsemaan matematiikan analyysi -kurssit, kun pikkufuksina ajattelin niiden hyödyttävän fyysikon uralla. Olin väärässä”, toteaa Olli (ja kehottaa katsomaan videon).

”Vaikka laskarit syövätkin viikoittain monta tuntia ahkeran fyysikon aikataulusta, jää aikaa paljon muuhunkin (lue: osakuntanakkeihin)”, Olli kertoo. Kesätöiden lisäksi hän ei ole käynyt opintojen ohella töissä. Ensi kesänä hänellä on kuitenkin suunnitelmissa sekoittaa työ ja opiskelu hakemalla töitä tutkimusryhmästä.

Entä kelle Olli sitten suosittelisi teoreettista fysiikkaa? ”Erikoistumisalana se on aivan erinomainen valinta niille fysiikkaan hurahtaneille, jotka haluavat välttää muiden linjojen ikävät laboratoriotyöt ja vaihtaa ne (epä)mukaviin Fymmin kursseihin”, hän kehaisee. ”Todellisuudessa fysiikan aloilla pärjää henkilö, jolla on oikeanlainen ajattelu- ja lähestymistapa luonnontieteisiin. Useimmiten ratkaisu on nimittäin ilmeinen, jos oivaltaa mistä kulmasta asiaa kannattaa lähestyä.”

”Ketään ei varmastikaan yllätä se, että teoreettinen fysiikka tähtää pääasiassa tutkijanuraan”, kertoo Olli, joka itsekin aikoo nimenomaan tutkijaksi. Hän kuitenkin lisää, että jonkin verran työllistymismahdollisuuksia fyysikoille löytyy myös teollisuuden puolelta sekä erilaisissa tilastoanalyysia soveltavista tehtävistä.

IRIS PITKÄNEN

Vårbalen i Uppsala

Lauantain pääjuhla. Kuva: Emmi Torikka
Talven kolkutellessa jo ovea täällä pohjolassa, muistellaan vielä hetki viime kevättä ja sen tapahtumia. Ystävyysosakuntamme V-Dala Nation Uppsalassa viettää joka kevät vuoden suurinta juhlaansa Vårbalenia toukokuun puolivälin tienoissa. Kyseisenä viikonloppuna koko Uppsala muuttuu suureksi opiskelijariehaksi, sillä kaikki Uppsalan osakunnat viettävät vastaavaa juhlaa samana päivänä. Osakuntatoiminta Uppsalassa on muutenkin hieman suurempaa luokkaa kuin täällä Suomessa, sillä melkein kaikki opiskelijat kuuluvat johonkin osakuntaan ja myös useampaan kuin yhteen osakuntaan kuuluminen on mahdollista.

Viime vuosina yhteistyömme V-Dalan kanssa on lisääntynyt ja tätä perinnettä jatkaaksemme lähdimme kolmen hengen voimin matkaan jo hyvissä ajoin torstai-iltana 16.5. Suuntasimme ensin junalla Turkuun ja sieltä Viking Grace -uutuuslaivan kyydissä kohti Tukholmaa. Uusi laiva oli yleisiltä tiloiltaan avara ja värikkäästi sisustettu kokonaisuus, mutta hyttitiloissa eroa vanhempiin ei juuri erottanut. Laiva soveltui lisäksi hieman huonosti yhdensuuntaisen matkan tekemiseen, sillä se saapui Tukholmaan jo kuuden maissa aamulla ja laivasta täytyi poistua käytännössä heti saapumisen jälkeen.

Aikainen saapuminen Tukholmaan mahdollisti sen, että ehdimme viettää hieman aikaa myös siellä ennen Uppsalaan siirtymistä. Veimme tavaramme asemalle säilytykseen ja lähdimme vaeltelemaan kaupungille. Päivän aikana ehdimme syömään aamupalaa, tutustumaan kuninkaanlinnan hienoihin nähtävyyksiin, käymään terassilla ja syömään ulkomaille saapuvan lempipaikassa eli Burger Kingillä. Uppsalaan lähdimme kolmen aikaan iltapäivällä. Matka paikallisjunalla kesti alle tunnin.

Asemalla meitä oli vastassa majoittajamme, meidän viime vuosijuhlissa vieraillut Ida, ja Jussin majoittava Karl. Kävimme nopeasti jättämässä tavaramme majapaikkoihin ja sen jälkeen siirryimme edustajille tarkoitetuille tervetuliaissitseille V-Dalan tiloihin. Osakunnan tilat sijaitsivat Alvar Aallon suunnittelemassa funkkistyylisessä rakennuksessa Uppsalan keskustassa. V-Dala on myös wiipurilaisten sekä ÖFN:nän ystävyysosakunta, joten edustajasitseillä tapasimme myös muita suomalaisia V-Dalan ja Lundin edustajien lisäksi. Sitsit olivat rennot ja mukavat pienistä kielivaikeuksista huolimatta. Puhekielinä vaihtelivat ruotsi, englanti ja suomi, joten tällaiseen kielten sekakäyttöön tottuminen vei hetken aikaa.

Seuraavana aamuna heräilimme varsin aikaisin ja lähdimme ensin tutustumaan juomalaulusta meille tutuksi tulleeseen Ofvandahls-kahvilaan. Laajasta valikoimasta huolimatta tarjolla ei ollut Napoleon kanapeeta, joten tyydyimme muihin leivonnaisiin. Kahvilan sisustuksessa näkyi ajan patina, remonttia ei ollut taidettu tehdä juurikaan viime vuosikymmeninä, mutta tunnelma oli viihtyisä ja syötävät hyviä. Kahvilan jälkeen tutustuimme hieman Uppsalan kaupunkiin. Keskustan alue oli aika pieni, mutta kaunis ja viihtyisä. Kevät oli jo sen verran pitkällä, että puissa oli lehdet ja ruohikko vihersi, lisäksi sää oli varsin lämmin.

Varsinainen pääjuhla oli lauantai-iltana. Juhla vastasi meidän vuosijuhlia, mutta väkeä oli enemmän, ehkä noin 120 henkeä. Pöytäosuus sisälsi puheita ja esityksiä, joiden seuraaminen ruotsinkielellä oli ajoittain haastavaa. Juhla oli kuitenkin mielenkiintoinen kokemus ja täysin vastaavaa ei Suomessa ole tarjolla. Juhlan jälkeen oli tanssit, mutta ne eivät olleet vanhoja tansseja vaan hieman uudempia paritansseja, kuten valssia ja foxia. Yöllä tarjolla oli erillinen yöruoka, joka sisälsi muutamaa erilaista pyttipannutyyppistä sekoitusta sekä juomaa. Ruokailussa öffenin edustajat innostuivat hakkaamaan juomalaulujen yhteydessä pöytiä niin, että juomat läikkyivät ja rasvat lautasilta lensivät ympäriinsä.

"Aamuyöllä jouduimme viettämään tunnin ulkosalla, sillä kaikki osakuntatilat suljettiin hetkeksi ennen aamupalaa."

Yöruuan jälkeen lähdimme tutustumaan muiden osakuntien juhlien jatkoille, sillä edustajina saimme kiertää myös muissa paikoissa. Meininki eri osakunnilla vaihteli suuresti. Vierailimme pikaisesti esimerkiksi ”heavytalossa”, jossa ihmisiä oli niin paljon, että sisään mahtui juuri ja juuri ja musiikki oli niin kovalla, että puhuminen oli käytännössä mahdotonta. Eräässä toisessa osakunnassa taas juhlijoita oli jäljellä enää kourallinen ja tunnelma oli vanhoillisen asiallinen. Aamuyöllä jouduimme viettämään tunnin ulkosalla, sillä kaikki osakuntatilat suljettiin hetkeksi ennen aamupalaa. Vietimme tuon tunnin V-Dalan tilojen lähellä olevassa puistossa muutaman V-Dalan ja muun ruotsalaisen osakunnan edustajan kanssa. Tuo tunti oli yksi koko reissumme hauskimmista, sillä pääsimme puhumaan kunnolla uppsalalaisten kanssa.

Ruotsalaiset ystävämme valoisilla aamuyön tunneilla. Kuva: Emmi Torikka

Aamuyön tunnin jälkeen siirryimme V-Dalan tiloissa olevalle aamupalalle, joka oli valitettavasti viikonlopun huonoiten järjestetty ruokailu. Jonottaminen ruuan saamiseksi kesti ainakin tunnin ja tunnelma jonossa oli varsin tiivis. Seisovan pöydän paremmalla sijoittelulla tällainen ruuhka olisi voitu helposti välttää. Ruoka vastasi aika hyvin sillistämme. Tarjolla oli esimerkiksi pekonia ja munia, sämpylöitä, leikkeleitä ja teetä ja kahvia. Aamupalan loppupuolella pöytäämme tuli eräs Uppsalaan lapsena muuttanut suomalainen, joka oli hyvin kiinnostunut juttelemaan kanssamme Suomeen liittyvistä asioista. Tämä kohtaaminen oli oikein mukava yllätys iltamme päätteeksi.

"Laivalla eräs Wiipurilaisen Osakunnan edustaja olisi halunnut edelleen jatkaa juhlimista neljättä päivää peräkkäin."
Seitsemän aikaan aamulla raahustimme yöpaikkaamme nukkumaan muutamaksi tunniksi. Sunnuntaina puolen päivän jälkeen lähdimme junalla Tukholmaan ja sieltä iltalaivassa takaisin Helsinkiin. Laivalla eräs Wiipurilaisen Osakunnan edustaja olisi halunnut edelleen jatkaa juhlimista neljättä päivää peräkkäin. Me menimme ajoissa nukkumaan ja heräsimme virkeinä jälleen Helsingissä.

Kokonaisuudessaan retki Uppsalaan oli hyvä ja mielenkiintoinen kokemus. Suosittelen sitä lämpimästi kaikille osakuntalaisille. Kyseessä on kuitenkin sellainen juttu, joka todennäköisesti on ainutkertainen tapahtuma osakuntauralla. Matkaan lähtiessä kannattaa kuitenkin varautua siihen, että yllättäviä kustannuksia voi tulla. V-Dala tarjoaa illalliskortin pääjuhlaan kahdelle edustajalle, mutta kaikki muut ruokailut on maksettava itse. Lasku tulee siis perässä osakunnalle. Lisäksi kenties ÖFN:nän vaikutuksesta odotusarvona on, että Suomesta tulevat edustajat osaavat puhua ruotsia. Kohtainen ruotsin kielen taito on siis eduksi, mutta englannillakin pärjää.

EMMI TORIKKA

Kahvia ja PULLAA, kiitos!

Toimituskunta pullajahdissa

Kuva: Heikki Karvinen

Pienen Puukellon pullannälkäinen toimituskunta jalkautui syksyn saapuessa kaupungin kahviloihin. Tarkkailun kohteena ei ollut kuppiloiden sumppi, vaan halusimme selvittää, mitä sen kylkeen saa. Eli saako kahviloista syötävää ja minkälaista? Minkälainen on tarjonta sekä suolaisen että makean suupalan suhteen? Huomio kiinnittyi siis syötävään kahvin sijaan ja sivusilmällä tarkkailimme hiukan myös yleistä ilmapiiriä sekä hintatasoa. Luotuamme yleisen silmäyksen tarjontaan, valitsimme maisteltavaksi kussakin kohteessa sekä jotain suolaista että makeaa.

Valitsimme viisi keskenään hyvin erilaista kahvilaa tutkimuskohteiksemme. Paikat määräytyivät sijainnin sekä erilaisuutensa perusteella. Kiersimme kakunhimoisina Kahvila Sävyn, Yliopiston päärakennuksen Unicafe-kahvilan, Strindbergin, Kluuvin Robert's Coffeen sekä Mäkelänrinteen uimahallin kahvion eli Uppopullan.


Kahvila Sävy

24.9.2013
  • Croissant 2,30 €
  • pain au chocolat 2,80 €
  • jogurtti hillon ja myslin kera 2,90 €
Kahvila Sävyn koko tarjonta. Kuva: Riina Parviainen

Testijoukkomme asteli syksyisen sateisena iltapäivänä ensimmäiseen etappiinsa Kahvila Sävyyn. Sävy oli tuolloin putkiremonttia paossa noin sata metriä oikeasta osoitteestaan, mutta eipä tuota väliaikaisuutta oikeastaan huomannut. Eniten siitä kertoivat pahvimukit.

Kohteeseen astuessa jo ennakko-oletuksena ja tietona oli, että nyt ollaan paikassa, jossa pääosassa on nimenomaan kahvi. Eli mitään suuria notkuvia ruokapöytiä emme edes odottaneet. Mutta jotain saimme silti. Saimme itse asiassa kaiken, mitä Sävyllä oli mahalle tarjottavana: croissantin, pain au chocolat'n sekä jogurttiannoksen hillon ja myslin kera.

Tarjonta oli siis suppea ja selvästi sellaisen kahviin erikoistuneen kahvilan tarjottavat. Croissant löytyy yleensä kaikkialta, mutta pain au chocolat – eli yhden toimituskuntalaisen sanoin croissant suklaalla – tavoittelee jo hiukan enemmän ranskalaista fiilistä. Croissant oli näytti ilmavalta ja mehevältä, perushyvältä tai oikeastaan paremmalta kuin yleensä tiskeillä. Hyvältä se maistui myös sellaisen mielestä, joka ei ole enää ranskankielisissä maissa vietetyn ajan jälkeen useinkaan ole koskenut kyseisiin voitaikinaleivonnaisiin. Silti, voisin ottaa uudestaan. Pain au chocolat'kin ylitti perustason riman, vaikkei korvapuustin tai peruspullan kaipuuta kadottanut.

Jogurtti oli tarjottavista selvästi parasta sekä yllättävä mahdollisuus, joka tosin johtuu siitä, että kahvilasta saa aamiaista. Jogurtti, mysli ja hillo sekä croissant latten kanssa kuulostaa ja näyttää hyvin kaupunkilaiselta aamupalalta, jonka söisi juuri Sävyn kaltaisessa kahvilassa. Jogurtti oli paksua ja sopi hyvin mustaherukkahillon ja myslin kanssa.

Sävy ei siis ole paikka, jonne tulla syömään. Sinne mennään juomaan hyvää kahvia kaverin kanssa. Paikka onkin erinomainen treffejä varten, sillä omalaatuinen sisustus eri pari pöytineen ja tuoleineen sekä söpöine lamppuineen luo mukavan ja rauhallisen tunnelman. Henkilökunta on ystävällistä ja sisään mahtuu, vaikkei Sävy mikään iso paikka olekaan. Syötävien puolesta loppukaneettina todettakoon, ettei testiryhmällä ollut vaikea valita, mitä maistella, kun saimme kaikkea. Gluteenitonta ruokavaliota noudattava yksilö antoi plussaa siitä, että vain kolmesta vaihtoehdosta yksi sopi hänellekin. Sävyn yllättäjäksi nousi jogurtti.

HUOMIOT:
  • kahville omistautunut, joten tosi hyvää kahvia
  • tänne ei tulle syömään, eipä paljon syötävää saisikaan
  • paikan yllättäjä: jogurtti
  • mehevä croissant
  • söpö ja sympaattinen




Helsingin yliopiston päärakennuksen Unicafe-kahvio

4.10.2013 - kansallinen korvapuustipäivä

Kuva: Riina Parviainen
  • mozzarellasämpylä 3 €
  • porkkanamuffini 2,8
Testiryhmämme saapuu toiseen pisteeseensä pääkkärin Unicafen kahvilaan kansallisena korvapuustipäivänä. Jostain syystä aamusta alkaen on tehnyt mieli kanelipullaa, joten ajattelen, ettei testituotteiden valitseminen tuota vaikeuksia. Mutta. Tiskille saavuttaessa missään ei näy yhtä ainoaa pullaa. EI PULLAA?! Testijoukon valtaa mitä pikimmiten suurtakin suurempi pettymys.

Pullan sijasta tarjolla on paljon leipiä erilaisilla täytteillä sekä muutama makea jälkiruoka. Myös nahistuneita croissanteja. Täältä siis ainakin saa välipalaa ja mahan täytettä kahvin kaveriksi. Brownie on gluteenitonta, mutta joukkomme vegaani jää kuiville. Yleensä tarjolla on kuulemma vegepullia, mutta juuri tuona kansallisena korvapuustipäivänä tavarantoimittaja oli jäänyt jumiin hissiin ja näin ollen nekin pullat jäivät sille tielle.

Valitsemme leivistä mozzarellatäytteisen sekä lisäksi porkkanamuffinin. Molemmat näyttävät ihan hyviltä, tosin siltä, että samanlaisia voisi saada mistä tahansa. Eli ei mitenkään erikoista. Leivän täytteet eivät jakaudu tasaisesti ja niitä voisi muutenkin olla enemmän. Leipä itsessään on pehmyttä ja sangen isokin. Muffini sentään näyttää söpöltä kääreessään sekä kuorrutuksessaan. Tosin näyttää se myös siltä, että näyttää paremmalta kuin maistuu. Yllättävän mehevää se kuitenkin on ja ihan hyvää, kuorrutetta on jopa liikaa ja aivan liian iso muffini on. Yksin ei söisi. Ei tule tunnetta, että onpas hyvää pitää saada toistekin. Ei tarvitse.

Koska kyseessä on Unicafe, on kyseessä Unicafe eikä oikea kahvila. Tänne ei tulla kahville, vaan luentojen välissä, tekemään ryhmätyötä tai pitämään palavereja. Yliopiston tuntu leijuu raskaana, eikä paikka sisustukseltaankaan ole erityisen viihtyisä, tosin unicafeksi ihan jees. Tylsä.

Testikahviloiden toisesta kohteesta siis saimme syötävää ja valikoima oli ihan kiva, tosin keskittynyt lähinnä leipiin. Opiskelijakortilla saa alennusta, mutta ei tännekään kannata tulla syömisten takia. Tosin ei kyllä kahvinkaan. Paikka jättää kovat odotukset tulevalle ja korvapuustin kaipuu kummittelee mukana edelleen.

HUOMIOT:
  • yliopiston kahvila, joten sen tuntu
  • ei kahville, tulee automaatista
  • ei myöskään syömään, vaikka syötävää ihan kivasti tarjolla
  • täytettyjä leipiä ja muffineja
  • opiskelija-alennus
  • unicafeksi ihan jees



Strindberg 

11.10.2013
  • karjalanpiirakka munavoilla 4,30 €
  • mustaherukkamarenkitorttu 7,90 €
  • passionjuustokakku 7,90 €
  • Strindbergin korvapuusti 3,90 €
Kuva: Heikki Karvinen
Strindbergin ulko-ovilla paikan fiiniys loi hiukan pelottavan alkuvaikutelman, mutta astuimme rohkeasti sisään tähän kakkukeitaaseen. Tämän kertainen kahvila nousi testipaikkojemme joukossa astetta ylemmäs jo alkumetreillä, siitä piti huolen pöytiin tarjoilu sekä sangen pitkä menu. Menu vaikuttikin lupaavalta ja kaikki kuulosti ainakin paperilla herkulliselta. Tarjolla meille oli paljon vaikka mitä, sekä suolaista että makeaa; alkupaloja, pientä purtavaa, salaattia, piiraita, kakkuja ja pullaa.

Korvapuustin osalta testituotteiden valinta ei ollut vaikea. Vihdoin pullaa! Sen lisäksi otimme karjalanpiirakkaa – tai oikealta nimeltään ”Männikkölän pirtin karjalanpiirakka” - mustaherukkamarenkitorttua ja passionjuustokakkua. Koska kahvilassa on pöytiin tarjoilu, emme päässeet näkemään, minkä kokoisia kakkupalat ja pulla ovat. Varsinkin leivosten hinnat antavat kyllä odottaa aika paljon. Kahdeksan euroa kakkupalasta on sentään jotain.

Ensimmäinen iloinen yllätys kohtasi testiryhmää karjalanpiirakan osalta, sillä se näytti ihan oikeastikin karjalanpiirakalta, mitä ei voi aina odottaa. Piirakka oli hienosti ja oikein rypytetty ja näytti somalta – tosin hyvin pikkuruiselta. Ja sitä se olikin, pieni suupala. Onneksi mukaan sai munavoita. Piirakka olisi mielestämme kaivannut lisää rasvaa sekä täytettä sisäänsä, mutta siitä huolimatta se kuitenkin maistui karjalanpiirakalta ja kelpasi niin hyvin, että ansaitsi toimituskunnan hyväksynnän.

Kuva: Riina Parviainen
Pullaa! Jihuu, vihdoin testiryhmämme sai kahvin kylkeen pullaa ja hyvää pullaa saikin. Korvapuusti oli iso ja kivan muotoinen sekä vaikutti kuohkealta eli oikein kutsui maistamaan. Pulla oli lämmin ja mielettömän pehmeä. Maku ei ollut ollenkaan teollinen, emme kohdanneet kovaa tummaa kuorta, vaan pulla oikein suli suussa. Sellainen pulla, jonka kanssa pitäisi juoda kylmää maitoa.

Kakkua! Marenkikakku näytti ihanalta ja olikin hyvin pehmeää sekä makeaa. Koostumus oli hyvä, mustaherukkahillo tasapainotti marenkia ja oli muutenkin oiva lisä kakkuun. Kakun pohja ei puolestaan ollut erityisen maistuvaa. Pala oli niin iso ja makea, että siitä riitti oikein hyvin neljäsosa. Passionjuustokakku puolestaan näytti ulkonäkönsä perusteella kaikkein tavallisimmalta testivalikoimassamme. Kivan värinen se kuitenkin oli, varsinkin kirkkaan keltainen päällysosa. Myöskään makunsa puolesta passionkakku ei yllättänyt, vaan maistui vähän liikaakin perus juustokakulta. Tämänkin kakun pohja oli tosi tylsä ja päällysosuus ehkä hiukan liian makea, joten paras osuus oli itse juustokerros. Passion jätti jälkeensä pienen pettymyksen. Ainakaan se ei missään nimessä ollut hintansa arvoinen. 
Kuva: Heikki Karvinen


Strindberg on paikkana tosi hieno, sisustus klassinen ja penkit erittäin mukavat. Kahvila, jossa voisi istua kauankin, eritoten päivänä, jolloin ei ole kiire minnekään. Voisi löhöillä pehmeissä tuoleissa, katsella espan vilinää sekä tietysti juoda kahvia ja syödä pullaa. Yhden testiryhmäläisen mielestä muu asiakaskunta saisi kuitenkin olla nuorempaa. Strindbergistä ei tarvitse tyytyä pelkkään kahviin. Täältä saa syötävää ja kunnolla! Sitä on kaikenlaista ja kaikille, valikoima on mainio. Hinnat tosin ovat kalliit, mutta onneksi edes kahvia saa santsikupillisen.


HUOMIOT:
  • fiini paikka, pöytiin tarjoilu
  • oikea kahvila, jossa runsas valikoima
  • suolaista ja makeaa, paljon kakkuja
  • kallis
  • mainio kahvila ajanviettoon, istuskeluun
  • karjalanpiirakka ja korvapuusti
  • saa sekä kahvia että kakkua, joten tänne syömään



Robert's Coffee Kluuvi

11.10.2013

Pikkuleipä, frozen jogurt, täytetty leipä kaikki yhteensä 12,30
Kuva: Heikki Karvinen

Robert's Coffee -ketjun kahvila Kluuvissa tarjoaa asiakkaille ihan ok valikoiman purtavaa kahvin seuraksi; on täytettyjä leipiä, piirakkaa, leivoksia ja pikkuleipiä. Suurin osa tuotteista – varsinkin pullat ja karjalanpiirakat – näyttävät samalta kuin kaupassa eli teollisilta. Testiryhmämme valitsi tarjottimelleen täytetyn voileivän, keksin sekä frozen jogurtin.


Ruisleipä on täytetty jännittävimmällä yhdistelmällä, joka on koskaan tullut vastaan: salaattia, kalkkunaleikettä, leipäjuustoa ja hilloa. Ikään kuin yhdessä leivässä olisi kahden leivän täytteet. Vähän erikoisempi yhdistelmä sai toimituskunnan kiinnostumaan ja itse leipäkin näytti keskivertoa paremmalta. Kalkkunaleike ei makunsa puolesta joukkoon tunnu kuuluvan, se tulee liian voimakkaasti läpi ja jättää leipäjuuston alleen. Hyvin jännä tapaus kaiken kaikkiaan.

Pikkuleipä oli söpön muotoinen ja näytti suloiselta suklaakuorrutettuna. Maku oli pehmeä, mutta hyvin tavallinen. Sopii kuitenkin erinomaisesti kahvin kanssa. Frozen jogurt oli tämän paikan yllätys ja myös testivalikoiman paras osuus. Jogurtti oli raikasta, tosin hiukan teollisen makuista, mutta sen lisukkeena ollut mangokastike puolestaan oli maistui todella esanssiselta.

Kluuvin Robert's Coffee ei herättänyt suuria tunteita testijoukkion mielissä. Ketju on enemmän keskittynyt juotaviin, joten syötäviin on panostettu selvästi vähemmän – kuten jo tiskiltä huomaa.

Tänne tulisi ehkä kesken villin shoppailutuokion juomaan kahvia tai teetä, ei syömisten takia.


HUOMIOT
  • perus ketjupaikka
  • erikoinen leipä täytteineen
  • frozen jogurt
  • esanssisuus, teollisuus
  • ei mitään mieleenpainuvaa – paitsi leivän täytekombinaatio


Mäkelänrinteen uimahallin kahvila Uppopulla

18.10.2013 
Kuva: Heikki Karvinen

  • gluteeniton daim-leivos 2,80 €
  • korvapuusti 2,70 €
  • graavilohileipä 5,50
Ulko-ovilla vastassa on vahva kloorin haju. Eipä ainakaan jää huomaamatta, että olemme tulleet uimahallin kahvioon – seikka, joka kyllä huokuu paikasta itsestäänkin. Tiskillä on esillä paljon kaikenlaista; peruskahvilasyötävää, mutta myös selvästi treenaajille suunnattua välipalaa, kuten rahkaa sekä palautus- ja proteiinijuomia. Uppopullasta saa myös lounasta ja salaattia. Sekä jäähilejuomaa ja pehmistä! Ja lihapiirakan kolmen nakin, leikkeleen sekä juuston kera: halleluja. Testiryhmämme pitäytyy kuitenkin samalla linjalla kuin aiemmin ja valitsee kahvin seuraksi täytetyn voileivän, korvapuustin sekä gluteenittoman leivoksen.
Kuva: Heikki Karvinen

Ruisleivän välissä on graavilohta ja salaattia, ja leipä näyttää ihan hyvältä. Se osoittautuu hiukan kuivaksi, saisi olla tuoreempaa. Plussaa siitä, ettei tätä leipää sentään oltu kääritty muoviin ja lohi oli hyvää. Perus eväsleipä, joka maistui paremmin, kun päällyspalan otti pois.

Saimme taas pullaa, ihanaa! Se myös näyttää hyvältä, tuoreelta, on iso ja käskee käymään kimppuun. Maku on hyvin korvapuustimainen, kanelin ja sokerin kombinaatio on hyvin balanssissa. Rakenne on mainio, pullamainen. Tuo mieleen äidin paistamat pullat! Testiryhmä nostaa tämän pullan Strindbergin version ohitse. Tätä uudestaan.

Daim-leivoksen etu on, että se on gluteeniton. Paljon muuta hyvää siinä ei olekaan, paitsi että ulkonäkö on ihan kiva. Pettymyksen se tuo jo siinä, ettei se olekaan ennakko-oletusten mukaan leivosversio daim-kakusta, joka puolestaan on kuulemma hyvää. Leivoksen rakenne on hankala, sillä suklaakuorrute rikkoutuu helposti. Maku puolestaan osoittautuu hyvin epämääräiseksi, tunkkaiseksi ja pyörii suussa oudosti. Kreemitäyte puskee läpi liikaa.

Uimahallin kahvio on odotusarvojen mukaisesti ensisijaisesti treeninjälkeinen eväspaikka, mutta testiryhmämme tuli tulokseen, että miksei siellä voisi poiketa muutenkin, varsinkin jos asuu naapurissa. Pullakin oli sen verran hyvää.

HUOMIOT:
  • pulla ei petä
  • pehmistä!
  • monipuolinen tarjonta
  • ei kahvin takia, vaan nimenomaan syömään
  • uimahallin kahvio, joten tunnelma on mitä on
  • no joo
  • kahviosta näkymä uima-altaille



Testikierroksen kahvilat olivat kaikki selvästi erilaisia keskenään, mikä näkyi sekä itse paikasta ja tunnelmasta, kuten myös tarjottavista sekä kahvin että syötävän osalta. On kahviloita, jotka nimenomaan ovat kahviloita, kahvin tyyssijoja. Sitten on kahviloita, joista hyvän kahvin lisäksi saa maistuvaa syötävää. On kahviloita, joissa mikään ei oikein ole pääasia eikä kovin innostavaa. Ja onneksi on kahviloita, joista saa herkullisia pullia.
RIINA PARVIAINEN

Y-sukupolvesta, epävarmuudesta ja toiveikkuudesta

Olen lähiaikoina pohtinut omaa sukupolveani, tätä Y-sukupolveksikin kutsuttua. Y-sukupolvella kuvataan siis vuosien 1980–1995 välillä syntyneitä länsimaisia nuoria aikuisia. Mutta kuinka kuvailla Y-sukupolvea? Onko yhden sukupolven erityispiirteiden kuvaaminen enää edes oleellista tässä varsin individualistisessa ja moninaisessa maailmassa? Olemmeko joukkona niin heterogeeninen, ettei sukupolvi-identiteettiä pääse syntymään?

Joitakin yhtäläisiä sukupolvikokemuksia eittämättä silti on. Pätkätyöt, työelämän epävarmuus, tietotekniikan levinneisyys, tiedon nopea leviäminen… Ovet maailmalle ovat monille auki, omaa paikkaansa voi lähteä etsimään kauemmas kuin vanhempamme ovat ehtineet. Itseään saa (ja täytyy) toteuttaa, erilaisia teitä kyllä löytyy. Mutta: aikaa, jossa tutkinnon saa suorittaa, lyhennetään koko ajan. Ne, jotka hyväksyivät opiskelupaikan alalta, joka ei ole unelma vaan välivaihe, joutuvat haaveidensa alalle hakiessaan omaan kiintiöönsä, josta sisäänpääsy on muita vaikeampaa. Samaan aikaan sukulaiset ja kesätyöpaikan vakityöntekijät kehottavat opiskelemaan niin kauan pystyy, työelämässä kun saa viettää elämästään lukuisia vuosikymmeniä (ja mistä sen tietää kuinka ylös eläkeikä sitten meidän aikanamme on noussut).

Wait but why –nettilehti julkaisi vähän aikaa sitten jutun Y-sukupolven ongelmista (kyseistä artikkelia siteerattiin myös uusimmassa Ylioppilaslehdessä). Artikkelin pääpointti oli, että me Y-sukupolveen kuuluvat olemme onnettomia, koska odotuksemme ovat liian suuret. Vanhempamme ja muu maailma) ovat uskotelleet meille, että pystymme mihin vaan, olemme erityisiä, jokainen meistä. Kun huomaamme, ettemme omasta erityisyydestämme huolimatta saavuta kaikkea sitä, mitä tavoittelemme, unelmien opiskelu- ja työpaikkaa, ihanaa kumppania, täydellistä elämää, niin ihmekös tunnemme olomme pettyneeksi ja epämukavaksi.

Onneksi asiassa on toinenkin puoli. Kuten Y-sukupolven ikonisessa kuvaajassa, Girls-sarjassa, tai vastikään Rakkautta ja anarkiaa –leffafestarit päättäneessä Frances Ha’ssa näkyy, olemme myös loputtoman optimistisia. Saamme potkut toisemme jälkeen, ajelehdimme ihmisestä ja kodista toiseen, joudumme lainaamaan vuokrarahoja, mutta emme vaivu epätoivoon. Ainakaan loputtomiksi ajoiksi, sillä aina löytyy uusi unelma, aina löytyy jokin syli.

Toki elokuvien ja sarjojen todellisuuden voi kyseenalaistaa. Puhumme koko ajan lähinnä niistä Y-sukupolvisista, joilla menee suhteellisen hyvin: on vanhemmat, joilta lainata rahaa ja mielenterveyskin on vielä kutakuinkin raiteillaan. Ja miten sitten käy, kun ei enää jaksa olla toiveikas? Kantaako elämä? Äh, en minä tiedä. Onneksi en ole vielä kuluttanut kallisarvoisia opiskeluvuosiani loppuun.


KATJA ORPANA

Karhunkierros

Kuva: Katri Parviainen



Karhunkierros on Suomen suosituin vaellusreitti. Se johdattaa kulkijansa Kuusamon ja Sallan upeimpien nähtävyyksien luokse. Karhunkierros kulkee pääosin Oulangan kansallispuiston ainutlaatuisessa luonnossa ja vaaramaisemissa. Kävimme ystäväni kanssa viime heinäkuussa vaeltamassa kyseisen reitin. Vaelluksen voi aloittaa kahdesta eri aloituspisteestä. Me lähdimme matkaan Kuusamon pohjoispuolelta Ristikallion aloituspaikalta, jolloin vaellusreitillemme tuli mittaa 70 kilometriä. Reitin voi aloittaa myös Hautajärven aloituspaikalta Sallan kunnan alueelta. Tällöin vaellukselle tulee mittaa kymmenen kilometriä enemmän. Karhunkierroksen kesto on yleensä kolmesta seitsemään päivään vaeltajien kunnosta riippuen. Meidän kahden hengen vaellusporukkamme saapui Rukatunturin hiihtokeskukselle eli vaelluksen päätepisteeseen hieman vajaan kolmen vuorokauden kuluttua lähdöstä

Kuva: Katri Parviainen

Karhunkierros soveltuu sekä aloitteleville että kokeneille retkeilijöille, sillä pääosin reitti on helppokulkuinen. Maisemat ja luonto kuitenkin vaihtelevat, mikä tekee reitistä miellyttävän kulkea. Reitin aikana näet ympärilläsi suomalaisen luonnon monipuolisuutta: muun muassa havumetsää, lehtimetsää, suoalueita, villejä koskia sekä tunturi- ja vaaramaisemia. Maisemat ovat välillä todella kauniita. Lisäksi voit törmätä vaikka erilaisiin villieläimiin, kuten poroihin. Reitin vaativin osuus kohdataan Valtavaaran ja Rukan rinteillä, joissa nousua ja laskua on paljon. Vaarajonon korkein kohta, Valtavaaran huippu, kohoaa 491 metrin korkeuteen.
Kuva: Katri Parviainen

Karhunkierroksen vaellusreitillä on autiotupia, joissa on mahdollista yöpyä. Lisäksi yöpymiseen voi käyttää myös monia reitin varrelta löytyviä laavuja tai sitten kantaa telttaa mukanaan, kuten me teimme. Mahdollisina sateisina öinä teltta ei välttämättä kuitenkaan ole se paras mahdollinen ratkaisu vaan silloin autiotupien käyttöä kannattaa suosiolla harkita. Lisäksi reitin varrelta löytyy toki tulentekopaikkoja sekä muita retkeilyä helpottavia rakenteita.
Kuva: Katri Parviainen
Suosittelen Karhunkierrosta jokaiselle yhtään vaeltamisesta ja luonnosta kiinnostuneille. Koska loppua lukuun ottamatta reitti on melko helppokulkuinen, sopii se melkein jokaiselle. Vaellustahdinhan voi jokainen päättää itse itselleen sopivaksi. Karhunkierroksen kiertäminen ei vaadi erityisiä suunnistus- tai erätaitoja, mutta retkeilyn perustiedot ja -taidot on hyvä hallita. Mukaan siis vain reipas asenne, oikeanlainen varustus sekä mukava(t) vaelluskaveri(t) niin reitti on varmasti kävelemisen arvoinen. Plussana vaelluksen jälkeen arvostat eri tavalla lämpöä, pehmeää makuualustaa, tyynyä sekä lämmintä suihkua – tai ylipäätään peseytymismahdollisuuksia.

Lähde: http://www.luontoon.fi/Retkikohteet/reitit/karhunkierros80km/
KATRI PARVIAINEN

Hyppää tuntemattomaan - vaikka pelottaisikin

"Det är ingen konst att vara modig om man inte är rädd", kirjoitti rakastettu lastenkirjailijamme Tove Jansson. Rohkeudessa ei siis ole mitään mieltä, jos ei pelkää.



Ajoittain sitä huomaa seisovansa kuin kielekkeen reunalla tai polun risteyskohdassa: edessä odottaa jotain tuntematonta, joka houkuttelevasti kutsuu luokseen, mutta samalla herättää myös epäilyksiä, jopa pelkoa. Onko minusta tähän, tarttumaan edessä siintävään haasteeseen? Kuinka minun tulisi koota rohkeuteni? Näitä ajatuksia kävin elokuussa läpi valmistautuessani syyskuussa alkavaan korkeakouluharjoitteluun. Tuntui, että kyse on lähinnä mentaalisesta uskalluksen rajasta, joka pitää ylittää. Askeleesta, joka pitää ottaa, loikasta, johon ponnistaa.


Kohti tuntematonta kurottamisen ei tarvitse tosin aina tarkoittaa konkreettista elämänmuutosta tai tuttua turvallista arkea katkovaa haastetta. Tätä mietin kävellessäni äskettäin Patolan valloittavan värikkäissä maisemissa, jossa syksyn maalaamat ja auringon läpäisemät punakeltaiset lehdet rauhoittivat mielen, mutta vääjäämättä siirsivät ajatukseni jo tulevaan. Kaikesta luonnon huumaavuudesta huolimatta – tai ehkä juuri siitä syystä – katseeni kääntyi kohti askeleen päässä odottavaa pimeyden vuodenaikaa. Kun aurinko on tuhlannut valoaan ja hellinyt lämmöllään lähes viiden kuukauden ajan, tuntuu käsittämättömältä ajatella viimeisten säteiden olevan juurikin käsillä. Kohta meidät, pieni pohjoinen kansa, kääritään pitkään pimeyden ja kylmyyden vaippaan. Hyppy on käsillä.
"Joten mistä se tunne kuilun reunalla seisomisesta kumpuaa, mikä siinä edessä häämöttävässä niin jännittää?
Mutta siellä se on taas. Ajatusten pohjalla piilee pieni pelko. Huomaan ajattelevani: ”Kuinka pimeimmästä vuodenajasta selviää – taas kerran!” Tulevan hyväksyminen on ennen kaikkea henkinen ponnistus. Talveenkin heittäytyminen vaatii rohkeutta – varmasti meiltä kaikilta.

Usein sanotaan, että on hyvä välillä astua pois omalta mukavuusalueelta ja haastaa itsensä. Vain itsensä likoon laittamalla on mahdollisuus oikeasti kasvaa ja kehittyä. Joten mistä se tunne kuilun reunalla seisomisesta kumpuaa, mikä siinä edessä häämöttävässä niin jännittää? Luulenpa, että se liittyy ennen kaikkea epävarmuuteen omista taidoista tai pärjäämisestä. Tosipaikan tullen miettii, riittääkö osaamiseni siihen, mitä minulta odotetaan, tai oletan muiden odottavan.

Olin ollut harjoittelussa jo toista viikkoa, kun yks kaks tajusin ylittäneeni ”rajan”, hypänneeni. En ollut pudonnut, ainakaan selviä mustelmia ei ollut havaittavissa.  Niinhän se usein on, että alun epämukavuuden jälkeen hiipii pikku hiljaa se hivelevä tunne siitä, että hei, tämähän sujuu. Haasteisiin heittäytyminen palkitsee. Omat rajat ja kantokyky eivät selviä, kuin niitä kokeilemalla.

Toki on myös tilanteita, jolloin on oikeuskin pysytellä ”turvapiirin” sisäpuolella. Aina ei tarvitse uskaltaa. Mutta varsinkin sukupolvemme vitsaus – ja haaste – on siinä, että ympärillä kaikuvat alituiset kehotukset toimintaan: ”Ole aktiivinen, tehokas, kehity, verkostoidu, suorita!” Mutta etenkin meidän Pohjolan lasten on pidettävä jaksamisestamme huolta. Samalla kun syksy tekee vauhdilla tuloaan ja kietoo meidät kaamoksen kaapuun, on hyvä välillä kääriytyä viltin alle ja hellittää hyppyyn ponnistamista. Kaikkia kuiluja ei tarvitse ylittää, välillä voi tyytyä vain vilkuttamaan iloisesti toiselle puolelle.

Kirjailija, terapeutti Tommy Hellsten on muotoillut Tove Janssonin ajatuksen niin, että rohkeutta on se, että toimii vaikka pelottaa. Joten kun tulee se päivä, että edessäsi on mahdollisuus, joka kutsuu tarttumaan, hyppää! Kuten Jukka Poikakin laulaa kappaleessaan Potentiaali: ”Reunan yli nojaten, tyhjyyttä halaten, rakkautta tuhlaten, sydäntäsi avaten, v*tutusta uhmaten, karsinasta karaten: Seuraava leveli on just sua varten!” Mutta pelkkä rohkeus ei riitä.  Kun tuntee kutkuttavaa jännitystä tai valpastuttavan verran pelkoa tulevaa tuntematonta kohtaan, on oikeasti valmis hyppyyn.

Sopivankokoisia haasteita, kantavia loikkia, mutta myös rentouttavia hetkiä marraskuuhunne.

NELLI TIAINEN

Kappalaisen saarna

Esitetty Praasniekoissa 11.10.2013.


Arvon inspehtorit, kuraattori, osakuntalaiset.

Juhlapuheet tulee pitää lyhyinä ja keveinä. Näin sanoi viiniasiantuntija Jukka Sinivirta hiljattain Ylen Ykkösen Aristoteleen kantapäässä. Kappalaisen saarna on perinteisesti ollut molempia.

Minusta ei tänään kuitenkaan juuri huumoria irtoa. Tällä kertaa aion pitää saarnan saarnana – kepeys ja lyhyys siis sikseen ja sukseen. Kielitoimiston sanakirjan mukaan saarna tarkoittaa kristilliseen jumalanpalvelukseen kuuluvaa, tiettyyn Raamatun kohtaan perustuvaa puhetta. No, täällä ei tänään taideta palvoa kristittyjen jumalaa – korkeintaan esitetään palvonnan elkeitä antiikin Dionysokselle, tuolle päihtyneen hurmion ja viinin jumalalle. Raamattuun aion kuitenkin vielä viitata, kunhan kestätte kanssani hetken.

Rakas Eurooppamme on 70 vuoden tauon jälkeen moraalisen ja taloudellisen vararikon partaalla. Etelä-Eurooppa kärsii juuri nyt monin paikoin pahemmasta lamasta kuin 30-luvulla. Miljoonat ja taas miljoonat ihmiset ovat täysin turhaan työttöminä. Valtiot säästävät itsensä hengiltä ja sosiaalitukiverkkoja ajetaan alas, kun se on Olli Rehnin ja muiden niin sanottujen viisaiden miesten mukaan ainoa vaihtoehto. Samaan aikaan Pohjois-Euroopalla, erityisesti Saksalla, menee erinomaisesti. Siellä ja täällä Suomessa kuitenkin nauretaan ja pilkataan eteläeurooppalaisia. ”Kreikkalaiset ovat laiskoja ja korruptoituneita.” ”Espanjalaiset velkaantuivat omaa syytään ja saavat nyt mitä ansaitsevat.” Velkaantumisesta on tehty moralistinen tarina, jossa tuhlaajille ei haluta antaa enää yhtään ”meidän” rahoja, sillä ne menevät kuitenkin Kankkulan kaivoon ja kreikkalaisten virkamiesten ylisuuriin eläkkeisiin. On pelottavaa, kuinka täynnä Internetin keskustelufoorumit ovat vihaa ja katkeruutta kanssaeurooppalaisia kohtaan, vaikka tosiasiassa meidän tulisi olla surullisia siitä käsittämättömästä määrästä inhimillistä kärsimystä, jonka päättäjät ovat suoranaisella typeryydellään Eurooppaan aiheuttaneet.

"Varoituksia ei kuitenkaan kuunneltu ja tulos on nyt kaikkien nähtävillä."
On tietyssä mielessä karmean ironista, että kaikkien aikojen hienoin rauhan projekti eli Euroopan unioni on pannut pystyyn järjestelmän, joka tuhoaa tuon nimenomaisen rauhan ja solidaarisuuden edellytyksiä sisältä päin. Luotiin euro, joka on osoittautunut juuri niin painajaismaiseksi pakkopaidaksi kuin monet amerikkalaiset taloustieteilijät 90-luvulla arvelivat. Varoituksia ei kuitenkaan kuunneltu ja tulos on nyt kaikkien nähtävillä. Saksalaiset luulevat että he elättävät kaikkia vaikka tosiasiassa he ovat euron ylivoimaisesti suurimpia hyötyjiä, vanhat stereotypiat nostavat päätään sekä pohjoisessa että etelässä, Unkari on lipsumassa kohti puolifasistista diktatuuria, Kreikassa äärioikeisto valtaa alaa ja ympäri Eurooppaa maahanmuuttokriittisyydeksi verhottu arkipäivän rasismi yleistyy. Suomessa kiistellään muutamasta sadasta syyrialaisesta sotapakolaisesta. Bryssel pelkää Pohjois-Afrikasta tulevia pakolaisia niin paljon, että ei uskalla lisätä Välimeren partiointia senkin uhalla, että Lampedusan edustalla hukkuu jälleen lisää ihmisiä. Syyrialaiset pakenevat sotaa ja afrikkalaiset nälkää ja loputonta kurjuutta, ja me emme osaa kuin tuijottaa omaa napaamme ja laittaa rajat kiinni.

"vanhat stereotypiat nostavat päätään sekä pohjoisessa että etelässä"
Hannah Arendtin magnum opus Totalitarismin synty suomennettiin äskettäin. Sen viesti on selvä. Auschwitz ja totalitarismin perintö ovat edelleen seuranamme – ne ovat aikamme taakka, niin kuin kirjan alkuperäinen nimi meni. Mikään totalitarismin elementeistä ei ole hävinnyt 2000-luvulle tultaessa, vaan päinvastoin monet totalitaristiset hallintokäytännöt ovat nykyaikana vahvistuneet. NSA, anyone? Laumahenki ja välinpitämättömyys elävät meissä kaikissa, emmekä me ole perusluonteeltamme yhtään sen erilaisempia tai parempia kuin fasismia ja natsismia kannattamaan ajautuneet silloiset italialaiset ja saksalaiset. Kaikki voi tapahtua uudestaan. Välinpitämätön ja silmät tosiasioilta sulkeva asenne näkyy erityisesti suhteessa ilmastonmuutokseen. Modernit länsimaiset yhteiskunnat eivät toistaiseksi ole kyenneet luomaan yhtään ekologisesti tai sosiaalisesti kestävää elämänmuotoa. Päinvastoin, me vain kiihdytämme vauhtiamme, kun kieleke näkyy jo.

Yksi asia on varmaa: tämä aika ei jätä ketään asioista kiinnostunutta kylmäksi. Mitä pitäisi tehdä? Kirjailija ja ympäristöaktivisti Derrick Jensen on vastannut kysymykseen  lyhyesti: "Kaikkea". Haluaisin kuitenkin siteerata tässä lempikirjailijani Albert Camus’n Nobel-puhetta vuodelta 1957 (Onnea muuten Alice Munrolle!). Camus puhuu taiteilijoista, mutta mielestäni puheen voi yleistää koskemaan kaikkia. Emmekö me kaikki ole taiteilijoita, kun oikein silmiin katsotaan?

"Päinvastoin, me vain kiihdytämme vauhtiamme, kun kieleke näkyy jo."

”Sadanviidenkymmenen vuoden aikana ovat kauppiasyhteiskunnan kirjailijat muutamia harvoja poikkeuksia lukuun ottamatta kuvitelleet voivansa elää onnellisen vastuuttomina. Niin he todella elivätkin ja sitten he kuolivat yksin, aivan kuin olivat eläneetkin. Me 20. vuosisadan kirjailijat emme ole enää koskaan yksin. Meidän pitää päinvastoin tietää, ettemme voi paeta yhteistä kurjuutta ja että, mikäli meillä yleensä on mahdollisuutta hankkia olemassaolollemme oikeutusta, me saamme sen puhumalla omia kykyjämme käyttäen niiden puolesta, jotka eivät voi itse esittää asiaansa. Mutta meidän on vain puhuttava kaikkien tällä hetkellä kärsivien puolesta, mikä heitä sitten painoikin, mennyt tai tuleva, valtiot tai puolueet: taiteilijalle ei ole olemassa lempipyöveleitä. Näin kauneus ei tänäänkään, ja erikoisesti ei tänään, voi palvella minkään puolueen etua; se palvelee pitkällä tai lyhyellä tähtäimellä vain ihmisten kärsimystä tai vapautta. Taiteilija ei voi muuten osallistua taisteluun kuin kummastakin päärintamasta riippumattomana, tarkoitan vapaaehtoisena tarkk’ampujana. Kauneus ei opeta hänelle silloin, mikäli hän rehellisesti ottaa sen läksyn vastaan, egoismia, vaan karua veljeyden tuntoa. Näin tajuttuna kauneus ei ole koskaan orjuuttanut ketään ihmistä. Päinvastoin se on tuhansien vuosien aikana, joka päivä, jokaisena sekuntina keventänyt miljoonien ihmisten orjuutta ja joskus vapauttanut jotkut kokonaan. Ehkä me lopulta tapaamme taiteen suuruuden juuri tässä: kauneuden ja tuskan, lähimmäisenrakkauden ja luomakunnan mielettömyyden tunnon, sietämättömän yksinäisyyden ja rasittavan ihmismassan, kieltäytymisen ja suostumisen ristiriidassa. Se kulkee kahden rotkon välistä, kevytmielisyyden ja propagandan. Kapealla kallionharjalla kävelevän taiteilijan jokainen askel on epävarma, äärimmäisen uhkarohkea. Tässä uhkarohkeudessa kuitenkin, ja vain siinä, on taiteen vapaus. Eikö se ole vaikeaa vapautta, eikö se pikemminkin muistuta askeettista oppia? Kuka taiteilija kieltäisi sen? Kuka taiteilija uskaltaisi sanoa itselleen jotakin loputtoman tehtävänsä huimaavassa korkeudessa? Tämä vapaus vaatii tervettä sydäntä ja ruumista, tyylin, joka on kuin sielun voima, ja kärsivällistä tutkimista. Se on niin kuin kaikki vapaus jatkuvaa uhkarohkeutta ja vaaraa, rasittavaa seikkailua ja juuri sen takia nykyään paetaan tätä vaaranalaisuutta, niin kuin paetaan muutakin vaativaa vapautta ja heittäydytään kaikenlaiseen orjuuteen ainakin sielun mukavuuden säilyttämiseksi. Mutta jos taide ei ole seikkailua, niin mitä se sitten on ja miten se saa oikeutuksensa? Ei, vapaa taiteilija, enempää kuin vapaa ihminenkään, ei ole mukavuuden orja. Vapaa taiteilija on se, joka vaivaa nähden luo itse oman järjestyksensä. Mitä vähemmän sidottua on se, mikä hänen on järjestettävä, sitä ankarammat ovat hänen sääntönsä ja sitä enemmän hän vahvistaa vapauttaan. On eräs Giden lause, jonka olen aina hyväksynyt, vaikka se voisikin johtaa väärinymmärrykseen. ‘Taide elää pakosta ja kuolee vapaudessa.’ Se on totta. Mutta siitä ei saa päätellä, että taidetta voisi säädellä. Taide elää vain itse luomastaan pakosta: kaikki muu pakko tappaa sen. Mutta jollei se pakota itse itseään, niin se menettää järkensä ja tulee varjojen palvelijaksi. Vapain, kapinallisin taide on näin klassillisin: se kruunaa suurimman yrityksen. Niin kauan kuin yhteiskunta ja sen taiteilijat eivät suostu ryhtymään tähän pitkään ja vapaaseen yritykseen, niin kauan kuin taiteilijat valitsevat mukavan tien ja rupeavat huvittajaksi ja konformisteiksi, leikkivät taiteella taiteen vuoksi tai realistisella taiteella, niin kauan he ovat hedelmättömiä nihilistejä. Kun sanon tämän, sanon samalla, että renessanssi riippuu nykyään meidän rohkeudestamme ja meidän tahdostamme olla tarkkanäköisiä.”

"Mitä pitäisi tehdä? -kaikkea"

Lopuksi vielä se luvattu viittaus Raamattuun. Luukkaan evankeliumin 17. luvussa sanotaan, että Jumalan valtakunta on jo täällä, että se on meissä itsessämme. Näin varmasti on, mikäli Hän on olemassa. Minä sen sijaan haluan viitata tähän kohtaan niin kuin juutalainen ateisti Charlie Chaplin viittaa siihen Diktaattorin loppukohtauksessa. Meillä jokaisella on voima ja vapaus muuttaa maailmaa, mikäli rohkeutta, solidaarisuutta ja tarkkanäköisyyttä riittää. Mitä tulee tehdä? Kaikkea, ja koska meitä on niin paljon, kaikkea voi myös tehdä!

Otetaan siis malja meille, rohkeudelle ja ihmisyydelle! Juodaan oikein kunnolla!

PEKKA TORVINEN