Ajoittain sitä huomaa seisovansa kuin kielekkeen reunalla tai polun risteyskohdassa: edessä odottaa jotain tuntematonta, joka houkuttelevasti kutsuu luokseen, mutta samalla herättää myös epäilyksiä, jopa pelkoa. Onko minusta tähän, tarttumaan edessä siintävään haasteeseen? Kuinka minun tulisi koota rohkeuteni? Näitä ajatuksia kävin elokuussa läpi valmistautuessani syyskuussa alkavaan korkeakouluharjoitteluun. Tuntui, että kyse on lähinnä mentaalisesta uskalluksen rajasta, joka pitää ylittää. Askeleesta, joka pitää ottaa, loikasta, johon ponnistaa.
Kohti tuntematonta kurottamisen ei tarvitse tosin aina tarkoittaa konkreettista elämänmuutosta tai tuttua turvallista arkea katkovaa haastetta. Tätä mietin kävellessäni äskettäin Patolan valloittavan värikkäissä maisemissa, jossa syksyn maalaamat ja auringon läpäisemät punakeltaiset lehdet rauhoittivat mielen, mutta vääjäämättä siirsivät ajatukseni jo tulevaan. Kaikesta luonnon huumaavuudesta huolimatta – tai ehkä juuri siitä syystä – katseeni kääntyi kohti askeleen päässä odottavaa pimeyden vuodenaikaa. Kun aurinko on tuhlannut valoaan ja hellinyt lämmöllään lähes viiden kuukauden ajan, tuntuu käsittämättömältä ajatella viimeisten säteiden olevan juurikin käsillä. Kohta meidät, pieni pohjoinen kansa, kääritään pitkään pimeyden ja kylmyyden vaippaan. Hyppy on käsillä.
"Joten mistä se tunne kuilun reunalla seisomisesta kumpuaa, mikä siinä edessä häämöttävässä niin jännittää?Mutta siellä se on taas. Ajatusten pohjalla piilee pieni pelko. Huomaan ajattelevani: ”Kuinka pimeimmästä vuodenajasta selviää – taas kerran!” Tulevan hyväksyminen on ennen kaikkea henkinen ponnistus. Talveenkin heittäytyminen vaatii rohkeutta – varmasti meiltä kaikilta.
Usein sanotaan, että on hyvä välillä astua pois omalta mukavuusalueelta ja haastaa itsensä. Vain itsensä likoon laittamalla on mahdollisuus oikeasti kasvaa ja kehittyä. Joten mistä se tunne kuilun reunalla seisomisesta kumpuaa, mikä siinä edessä häämöttävässä niin jännittää? Luulenpa, että se liittyy ennen kaikkea epävarmuuteen omista taidoista tai pärjäämisestä. Tosipaikan tullen miettii, riittääkö osaamiseni siihen, mitä minulta odotetaan, tai oletan muiden odottavan.
Olin ollut harjoittelussa jo toista viikkoa, kun yks kaks tajusin ylittäneeni ”rajan”, hypänneeni. En ollut pudonnut, ainakaan selviä mustelmia ei ollut havaittavissa. Niinhän se usein on, että alun epämukavuuden jälkeen hiipii pikku hiljaa se hivelevä tunne siitä, että hei, tämähän sujuu. Haasteisiin heittäytyminen palkitsee. Omat rajat ja kantokyky eivät selviä, kuin niitä kokeilemalla.
Toki on myös tilanteita, jolloin on oikeuskin pysytellä ”turvapiirin” sisäpuolella. Aina ei tarvitse uskaltaa. Mutta varsinkin sukupolvemme vitsaus – ja haaste – on siinä, että ympärillä kaikuvat alituiset kehotukset toimintaan: ”Ole aktiivinen, tehokas, kehity, verkostoidu, suorita!” Mutta etenkin meidän Pohjolan lasten on pidettävä jaksamisestamme huolta. Samalla kun syksy tekee vauhdilla tuloaan ja kietoo meidät kaamoksen kaapuun, on hyvä välillä kääriytyä viltin alle ja hellittää hyppyyn ponnistamista. Kaikkia kuiluja ei tarvitse ylittää, välillä voi tyytyä vain vilkuttamaan iloisesti toiselle puolelle.
Kirjailija, terapeutti Tommy Hellsten on muotoillut Tove Janssonin ajatuksen niin, että rohkeutta on se, että toimii vaikka pelottaa. Joten kun tulee se päivä, että edessäsi on mahdollisuus, joka kutsuu tarttumaan, hyppää! Kuten Jukka Poikakin laulaa kappaleessaan Potentiaali: ”Reunan yli nojaten, tyhjyyttä halaten, rakkautta tuhlaten, sydäntäsi avaten, v*tutusta uhmaten, karsinasta karaten: Seuraava leveli on just sua varten!” Mutta pelkkä rohkeus ei riitä. Kun tuntee kutkuttavaa jännitystä tai valpastuttavan verran pelkoa tulevaa tuntematonta kohtaan, on oikeasti valmis hyppyyn.
Sopivankokoisia haasteita, kantavia loikkia, mutta myös rentouttavia hetkiä marraskuuhunne.
NELLI TIAINEN
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti