Pääkirjoitus 2/2012

Vuoden ikävintä aikaa on mielestäni aina ollut tammi- ja maaliskuun välinen jakso. Täällä Suomessa sää näyttää kaikkein masentavimmat puolensa, kun on kylmää, pimeää ja aivan liikaa lunta. Elämäkin kulkee tuohon aikaan verkkaisesti, eikä oikein mitään tunnu koskaan tapahtuvan. Tänä vuonna kuitenkin nuo kolme talvikuukautta sujuivat yllättävän mukiinmenevästi. Toissavuotinen talvi jäi vaihdon ansiosta niin lyhyeksi, että kestin tänä vuonna lumikinokset pää pystyssä. Lisäksi olen sittenkin oppinut jälleen pitämään lumesta – kunhan ei mennä liiallisuuksiin – sekä ostin pulkan, jonka avulla hangesta sai oikein nauttia!

Itse jaksan tylsää aikaa mukavien tapahtumien avulla. Jaksotan elämää ja arkea yleensä viikonloppujen mukaan, sillä kun on jotain, mitä odottaa, jaksaa istua välillä luennoillakin. On aikoja, jolloin suorastaan elän vain viikonloppujen voimalla. Tammikuussa alettiin laskea viikkoja vuosijuhliin, sen jälkeen on alettu valmistautua jo vappuun. ”Suurten” tapausten lomaan mahtuu toki monta muuta mukavaa illanviettoa – onhan jokaista viikkoa kohden onneksi yksi viikonloppu, jolloin voi kerääntyä kavereiden kesken nauttimaan muutaman lasillisen (pullollisen) punaviiniä. Säpinää elämään tuovat myös keskelle viikkoa osuvat keikat, konsertit ynnä muut kultturellit elämykset.

Mutta onneksi nyt on kevät! On taas ihanaa kävellä lumettomalla asfaltilla, tuntea kostean mullan tuoksu ja tarkkailla, kuinka maisema alkaa pikkuhiljaa mutta varmasti vihertää. Ja hiphurraa kohta on taas kesä! Sillä mikään ei vain voita Suomen kesää – sitä mitä se parhaimmillaan on, vesisateen ja plus viidentoista asteen sään nyt lyö aika helposti. No joka tapauksessa kohta aletaan elää piknikien, festareiden ja pussikaljoittelun odotuksessa. Jihaa!

Kunniainspehtori Pirkko K. Koskinen

Karjalaisen Osakunnan kunniainspehtori Pirkko K. Koskinen kuoli Terhokodissa Helsingissä 9.4.2012. Hän oli syntynyt 18.12.1932 Helsingissä. Pirkko K. teki merkittävän uran muun muassa oikeustieteilijänä ja eduskunnan apulaisoikeusasiamiehenä. Monella tavoin ainutlaatuinen on hänen toimintansa myös Karjalaisessa Osakunnassa ja senioreissa.

Pirkko K. Koskinen liittyi osakuntaan 1950-luvun alkupuolella. Hän oli Helsingissä syntynyt ja koulunsa käynyt, mutta pielisjärveläissyntyisen äitinsä ansiosta Pirkko valitsi ESO:n sijasta Karjalaisen Osakunnan.

"Karjalaiseen Osakuntaan liittyminen olikin sitten hieman mutkikkaampaa. Äitini on Pohjois-Karjalasta, mutta itse olen syntynyt ja kasvanut Helsingissä. Se, että pääsin Karjalaiseen Osakuntaan, ei ollut ihan itsestään selvää, koska silloin pidettiin kiinni siitä, että pitää olla kotoisin kanta-alueelta. Ja minun luontainen paikkani olisi siis ollut ESO. Sinne en halunnut mennä, koska se oli liian iso jo siihen aikaan. Lisäksi kuulin huhuja, että siellä istuu sellaisia snobeja pelaamassa bridgeä. Minähän en osannut pelata bridgeä, enkä mitenkään muutenkaan ajatellut tuntevani oloani kotoisaksi sellaisessa seurassa. Niinpä kiipesin Karjalaiseen Osakuntaan, Uuden ylioppilastalon yläkertaan ja selitin nämä perusteluni. Ja sitten ne miettivät sitä viikon verran ja ilmoittivat, että kyllä tämä nyt sitten käy."

Omien aktiivisten osakuntavuosiensa jälkeen Pirkko K. Koskinen valittiin ensimmäisenä naisena Karjalaisen Osakunnan kuraattoriksi vuonna 1970. Tuolloin elettiin opiskelijamaailmassa voimakkaimman vasemmistoradikalismin aikaa. Keväällä 1972 osakunnan vasemmistolaisimmat voimansa tunnossa esittivät, että osakunnan tulee lähettää vapputervehdykset viiteen vasemmistolehteen muun muassa Tiedonantajaan, Kansan Uutisiin ja Suomen Sosiaalidemokraattiin. Pirkko K:n mielestä tervehdysten ostaminen poliittisista lehdistä ei kuulunut osakunnan toimintaan, ja hän teki asiasta henkilökohtaisen luottamuskysymyksen. Esitys vapputervehdyksien lähettämisestä voitti osakunnan äänestyksen ja sen seurauksena Pirkko K. Koskinen erosi kuraattorin tehtävästä välittömästi. Hän poistui osakunnan kokouksesta, mutta jäi odottamaan kokouksen loppumista oven ulkopuolelle. Hän kun halusi perinteisen tavan mukaan tarjota oluet osakuntalaisille kokouksen jälkeen.

"Minut muistetaan kuulemma ainakin siitä, että vedin kokoukset sietämättömän nopeasti. Esimerkiksi eräässä kokouksessa oli muun esityslistalla olevan lisäksi kaksi suhteellista äänestystä, ja silti kokous onnistuttiin hoitamaan kolmessa vartissa. Osakuntalaiset olivat valittaneet, etteivät ehdi kokouksessa mukaan, ennen kuin ollaan jo seuraavassa kohdassa. Jos ihmiset tietävät, mistä on kyse, niin eihän siinä nyt kummemmin kestä aikaa nostaa kätensä ja pyytää puheenvuoroa! Jos porukka vaan miettii eikä saa osallistuttua, niin antaa miettiä! Minulla palaa pinna uskomattoman helposti, jos kokoukset venyy ja puhutaan puhumisen vuoksi.

Kerran olen kokouksessa lyönyt osakunnan karhupäisellä nuijalla pöytään niin napakasti, että se pää lensi irti. Ei onneksi kenenkään viattoman fuksin päähän."

Pirkko K. Koskinen valittiin Karjalaisen Osakunnan inspehtoriksi vuonna 1978. Hän toimi silloin oikeustieteen apulaisprofessorina Helsingin yliopistossa. Pirkon K:n valinta oli merkki pahimman vouhotusradikalismin laantumisesta. Pirkko K. Koskinen oli Karjalaisen Osakunnan inspehtorinakin ensimmäinen nainen. Hän luopui tehtävästään 80-luvun puolivälissä, kun siirtyi Lapin yliopistoon työoikeuden professoriksi. Pirkko K:n inspehtoriaikaan ajoittuu toiminnan normalisoituminen ja uudelleen aktivoituminen.

Pirkolla oli suuri rooli inspehtoreiden yhteistyön synnyttämisessä. Inspehtorit tapasivat toisiaan ja rehtoria, usein jonkun osakunnan tiloissa.

”Kerran olimme istumassa inspehtori-iltaa Karjalaisessa Osakunnassa Liisankadulla. Ja sehän on asuintalo, jossa oli ehdoton käsky poistua tiloista yhteentoista mennessä. Tämä inspehtorien sitsi oli kestänyt aika kauan ja melukin oli melko korkealla. Silloin paikalle tulee osakunnan emännöitsijä Anastasia, tukka pörrössä ja suurin piirtein yöpaitaan puettuna. Ja kajauttaa: ’Inspehtoriko täällä ensimmäisenä lakia rikkoo!’ Anastasia oli niin ihana, piti talon kunnossa ja nuorison kurissa. Ja vähän inspehtoriakin.”

Pirkko K. Koskinen teki merkittävän päivätyön oikeustieteilijänä ja laillisuusvalvojana. Hänet tunnettiin tinkimättömänä tasa-arvon kannattajana. Hän aloitti opintonsa ja osakuntauransa aikana, jolloin naisten toimintaa rajoittivat vielä monet lasikatot. 1980-luvulta lähtien sukupuolten tasa-arvo ei ole ollut olennainen asia osakunnan toiminnassa. Jokainen tehtävä, emännän ja isännän vastuutehtäviä myöten, on ollut aidosti avoinna kaikille osakuntalaisille sukupuolesta riippumatta. Pirkko K:lla oli varmasti oma tärkeä roolinsa tässäkin kehityksessä. Hän ei osakunnassa kuitenkaan saarnannut tasa-arvoasioista. Suomalaiseen tapaan hän tässäkin asiassa johti omalla esimerkillään.

”Joskus mietin, että eivätkö nykyajan feministit näe, kuinka paljon asiat ovat todella edistyneet. Jopa palkallisesti, vaikka se on se pahin epäkohta. Eikä karriääri nouse niin helposti kuin miehen.

Omassa karriäärintekemisessä apuna ovat olleet myös miehet. Minulla on ollut onni mukana. Ja ehkä on tulkittu, että olen pieni ja sen takia vaaraton. Ja minähän olen vaaraton! Kiltti ja kesy ja syön kädestä!”

Pirkko K. Koskinen osallistui aktiivisesti sekä osakunnan että senioreiden tapahtumiin inspehtoriaikansa jälkeenkin. Hän oli viime vuoteen saakka pikkusikareineen tuttu näky niin osakunnan vuosijuhlissa kuin lukuisissa senioreiden tapahtumissa. Pirkko K. oli laajasti sivistynyt, aktiivinen ja huumorintajuinen persoona. Hän kertoi selkeästi mielipiteensä asioista, joita hän rakasti ja arvosti. Yhtä lailla selkeästi hän teki ymmärrettäväksi ne asiat, joista ei välittänyt. Kirjallisuus, teatteri, kuvataiteet ja älylliset keskustelut ystävien kanssa – mielellään hyvän ruoan ja juoman äärellä – olivat Pirkko K:lle tärkeitä asioita. Television katselusta ja kilpaurheilusta hän ei välittänyt vähääkään. Varmaa oli, että Karjalainen Osakunta ja Seniores Carelienses jäsenineen kuuluivat Pirkko K. Koskisen rakastamiin asioihin.

JANNE KOSONEN

Lainaukset Pirkko K.;n haastattelunauhoilta, joiden pohjalta on tekeillä kirja ”Päivällisseurana Pirkko K. Koskinen

Pirkko K. Koskinen Karjalaisen Osakunnan Juristikerhon muistoissa

Pirkko K. Koskinen liittyi Karjalaisen Osakunnan Juristikerhoon vuonna 1951 aloittaessaan lainopin opiskelun. Nykyisille juristikerholaisille Pirkko K. tuli kerhon seniorina tutuksi nasevien kommenttiensa lisäksi erityisesti aidosta mielenkiinnostaan kerholaisten kuulumisia kohtaan. Pirkko K:n vieraanvaraisuus kerholle oli vertaansa vailla, ja hänen luonaan vietetyt cocktail-tilaisuudet unohtumaton osa Juristikerhon vuosijuhlien – Kevätkäräjien - perinnettä. On sanomattakin selvää, että Pirkko K:n vuosikymmeniä jatkunut tuki kerhon suojelijana on ollut kaikin puolin korvaamatonta.

Vuonna 1982 Juristikerho kutsui Pirkko K:n Punaisen Tulppaanin Ritarikunnan ritariksi, perustellen kunniaa muun muassa hänen rautaisella tieteellisellä otteellaan asiasta ja elämästä sekä jaloilla taipumuksilla edesauttaa kerhon toimintaa. Pirkko K. olikin kaiken muun ohella keskeisessä roolissa myös Juristikerhon senioritoiminnan elvyttämisessä; kerholaiset ja seniorit kutsuttiin vielä viimeisimmillä Kevätkäräjillä Pirkko K:n kotiin, vaikka emäntä itse oli lopulta estynyt osallistumaan tilaisuuteen.

Tutuksi juristikerholaisille tuli myös Pirkko K:n rakkaus kirjallisuutta kohtaan. Tähän kerholaiset saivat konkreettisen kosketuksen tutustuessaan lukemattomiin hyllymetreihin kirjallisuutta Pirkko K:n kotona. Samalla mieleen painuivat keskustelut ajankohtaisista asioista oikeustieteen suurnaisen kanssa huumorin kukkiessa ja savukkeiden palaessa. Juristikerhon viimevuotiset puheenjohtajat muistavat myös kerhon kuulumisia ja käytännön järjestelyitäkin koskevat puhelinkeskustelut, joiden kautta Pirkko K:sta välittyi valoisa ja välittävä kuva viimeisiin viikkoihin saakka.

Karjalaisen Osakunnan Juristikerhon 70-vuotisjuhlajulkaisussa Pirkko K. ohjeistaa nuoria toteamalla: ”Voitot, tappiot ja pettymykset tuntuvat ylikäymättömiltä, kun ne osuvat kohdalle ensimmäistä kertaa eikä vielä osaa suhtautua niihin. Vasta vähitellen oppii ottamaan ne rauhallisesti ja toteamaan, ettei niitä sadan vuoden päästä muista enää kukaan.” Pirkko K. Koskisen kaltaisen pioneerin ja rautaisen ammattilaisen suusta kuultuna elämänfilosofia on lohdullinen ja kuvastaa hyvin juristikerholaisille välittynyttä kuvaa Pirkko K:n vaatimattomastakin luonteesta.

Kevätkäräjillä perinteeksi on muodostunut kerhon kunniamarssi Espanjattaren komea yhteislaulu, joka tiedetään erityisesti Pirkko K:n suosikiksi. Myös jatkossa Espanjatar muistuttaa nykyisiä ja tulevia juristikerholaisia sydämellisestä senioristamme.

Q:n palsta

Tervehdys arvon osakuntatoverit! Viime lehdessä taisin luvata kirjoitella tällä palstalla jotain kevyttä ja hauskaa. Siispä kerron omasta villistä nuoruudestani osakunnalla. Juttu saattaa olla hauska tai sitten ei.

Saavuin siis osakuntaympyröihin armon vuonna 2004. Osakunta vaikutti tuolloin kovin vieraalta paikalta, josta en ymmärtänyt paljoakaan. Fuksiasuntohaussakaan ei minulla tärpännyt, joten en asunnoistakaan oikeastaan mitään tiennyt.

Jostain syystä nakki kuitenkin napsahti. Minusta tuli vuoden 2005 apuisäntä, fuksimajuri ja vaalipäällikkö. Sain vielä asuntohaussakin paikan Vallilan 28-neliöisessä yksiössä. Osakuntaurani oli lähtenyt liikkeelle komeasti. Näin siis ainakin virallisten puitteiden kannalta.

Varsinaisen otteen elämästäni osakunta sai vasta kuitenkin, kun muutin syksyllä Vallilaan. Tuolloin aloimme Litjan Jussin kanssa nautiskelemaan oluen herkullisesta mausta viikoittain. Tuo aika oli todellakin villiä poikamieselämää. Esimerkiksi Jussin kämpässä tyhjien pizzalaatikoiden torni ulottui kattoon saakka. Itse onnistuin pitämään oman pesäni hieman paremmassa kunnossa, mutta rappiolla sitä oltiin joka tapauksessa.

Ei Jussin kämppä (toim. huom)

Tuolloin ammoisina aikoina jopa kokouskaljat saattoivat olla hurja tapahtuma. Eräätkin tuopposet Jussin ja Pekka T.:n (joka oli tuolloin fuksi) kanssa venyivät seuraavaan päivään saakka. Yö vietettiin porukalla erään semikypsään ikään ehtineen naikkosen kämpillä. Kaikki päättyi kuitenkin loppujen lopuksi onnellisesti tuntien pituiseen naurunremakkaan.

Mitä halusin näillä huuruisilla ja vanhoilla jutuillani sitten kertoa? Kaiketikin sen, ettei osakunta ole, eikä saa olla, vain virkojen hoitoa ja kokoustamista. Osakunnan tulee olla paikka ja väylä nauttia elämästä ja tavata hauskoja ihmisiä. Niin on ainakin minulle käynyt. Toivon, että osakuntalaiset muistavat tämän ja tekisivät toiminnasta omalta osaltaan sellaista, jotta elämäniloa ja hauskaa olisi kaikilla. Se tässä maallisessa vaelluksessa lienee kuitenkin tärkeintä.

Tällä kertaa juttuni oli tässä. Myönnän, että sen pituus oli lyhyt ja sisältö kepeää. Ensi kerralla on taas vakavamman kirjoittelun aika. Aion nimittäin käsitellä osakunnan tulevaisuutta sekä positiivisten että negatiivisten näkymien valossa.

ANTTI SAARELAINEN

Osakuntamuistoja viime vuosituhannelta

Daamarit vuosimallia 1995. Kuva: Karjalainen Osakunta

Edellisessä numerossa muisteltiin osakunta-aikoja vuosituhannen vaihteesta, nyt mennään vähän syvemmin viime vuosituhannen puolellekin.

Osakuntaan ja yliopistoon opiskelemaan tulin vuonna 1994. Tuohon aikaan sain yliopistoon kirjoittautumisen yhteydessä ensimmäisen sähköpostiosoitteeni. Posteja lukemaan täytyi jonottaa yliopiston ATK-luokkaan ja niitä täytyi katsella alkeellisella ohjelmalla. Ilmoittautumiset osakunnan tapahtumiin tehtiin kirjoittamalla nimi osakunnassa olevan ilmoitustaulun nimilistaan. Ei viime vuosituhannella vielä mitään Doodleja ja nettilomakkeita ollut. Ei kovin monella kännyköitäkään eikä kaikilla edes lankapuhelimia! Eikä näistä ajoista vielä mitään ihmisikää ole.

Alusta lähtien koin osakunnan omakseni. Lääketieteen opiskelijana ja myöhemmin lääkärinä koen oman alani tiiviin yhteishengen paitsi motivoivana ja hyvänä asiana, myös toisaalta vähän sisäänpäin lämpiävänä. Yksi osakunnan tärkeistä asioista oli se, että sai mahdollisuuden tutustua muiden alojen ihmisiin ja oppia opiskelijaelämästä vähän laajemminkin.

Toisena tärkeänä asiana vasta Pohjois-Karjalan perukoilta muutettua tajusi myöskin oman maakunnan merkityksen, kun siellä ei tarvinnut koko ajan viettää aikaansa. Maakunnassa oli kyllä mukava vierailla. 90-luvulla osakunnassa oli vielä tapana tehdä maakuntatutkimuksia maakuntasihteerin johdolla, tutustua johonkin aiheeseen ja tehdä siitä ainakin puolitieteellinen julkaisu. Tuli vietettyä aikaa niin Enon sellutehtaiden ympäristövaikutusten kuin Lieksan lukioiden yhdistämiskysymysten parissa.

Enossa kyselimme tavallisilta kadunmiehiltä ja -naisilta heidän käsityksiään sellutehtaista. Ei se aina niin mairittelevaa ollut. Eräskin rouvashenkilö oli aivan varma, että "tehtaista männöö suoraan myrkkyputket muan alle". Rouvan vakuuttavaa äänensävyä ja käsien liikkeen painokasta tahtoa en ikinä unohda. Toinen rouvashenkilö totesi kollegalle matkailun kehittämisestä kysyttäessä, että "sen sortin turisteja ei tänne tarvita". Sortin laatu jäi kyllä ikuiseksi arvoitukseksi. Saimmehan me ylioppilaat Karjalaisesta "osuuskunnasta" huomiota kylän raitilla liikkuessa. Osakunta on terminä monelle vieras, joten tuota lempinimeä sai vähän väliä oikaista. Eräässä osakuntamme vuosijuhlassakin juhlapuhuja mainitsi yhteisömme tuolla lempinimellä ja pöydissä oli naurussa pidättelemistä, ehkä vähän myötähäpeääkin.

Biletys. Juhlat. Pirskeet. Tuo osakuntaelämän suola. Vapaamuotoisten juhlien lisäksi itselleni on muodostunut tärkeäksi vuosijuhla. Toisaalta hienostunut ja juhlallinen tapahtuma, mutta myös rento ja vapaamuotoinen tilaisuus tavata osakuntaystäviä. Tuskin muuten olisin ollut vuosijuhlissa tänäkin keväänä 18. kertaa peräkkäin. Vieläkin on hyvä (teko)syy lähteä vuosijuhlaan senioreiden edustajana. Ensimmäiset vuosijuhlani olivat 90-vuotisjuhlat fuksina. Vanhan ylioppilastalon juhlallinen ilmapiiri teki vaikutuksen, enkä tuolloin voinut aavistaa, että tieni veisi samaan saliin kymmentä vuotta myöhemmin vuosisadan juhliin kuraattorina. Satavuotisjuhlien tunnelma oli ainutlaatuinen ja uskon ettei pelkästään minulle osakuntavuosien huippukohta. Myöskin sen vuoden kesäretki laivalla Nurmeksesta Kolin kautta Joensuuhun on jäänyt erityisesti mieleen; Suomen kesän vehreys 30 asteen lämmössä aurinkoisen, kirkkaan taivaan alla ja valoisa kesäyö Kolilla.

Kuraattoriaika oli toiminnasta välillä irtautuneena mukava paluu osakuntaan ja itselleni huippuaikaa. Uusi sukupolvi kunnioitti perinteitä, mutta keksi jotain uuttakin. Osakunnan onkin oltava dynaaminen ja kehittyvä järjestö vastaamaan jäsenten kiinnostuksen kohteisiin ja uuden ajan haasteisiin. Kuraattoriaikana tutustuin myös muiden osakuntien kuraattoreihin ja vasta tuolloin tajusin paremmin osakuntien yhteistyön merkityksen.

Osakunnasta, niin aktiiviaikana, kuraattorina kuin seniorinakin, olen saanut hyviä ystäviä. En ole vieläkään päässyt osakuntaelämästä eroon, ja se on pelkästään positiivinen asia. Nykyisin osakuntasenioreissa toimivana on ollut mukava tutustua eri ikäisiin ihmisiin ja osakuntahistoriaan. Uudetkin tulokkaat on poikkeuksetta otettu iloiten vastaan tähän lämminhenkiseen yhteisöön. On myös positiivista kehitystä, että osakuntalaiset ja seniorit ovat viime vuosina järjestäneet aiempaakin enemmän yhteistä toimintaa. Raja-aitoja tältäkin osin kannattaa hälventää ja mieltää osakunta jatkumona fuksista civiksen kautta senioreihin. Olemme kaikki osakuntalaisia!

Tässä muutamia hajanaisia muistoja osakunnasta, mutta näistä ja muista pienistä muistoista muodostuu aivojeni muistikeskukseen ja sydämeeni kudelma, jota kutsutaan minun osakunnakseni.

O-P

P.S. Olipa mukava kirjoittaa pitkästä aikaa Puukelloon (nimim. vuoden 1996 Puukellon
päätoimittaja)

Q-haastattelu

Mikä pössis? Nyt on huhtikuu ja tammikuussa kuraattorikautesi alkoi.

Ihan hyvä. Kaikki on mennyt hyvin. En kommentoi enempää, kun mitään ei ole tapahtunut. Vuosijuhlat oli hauskat.

Kuka sä oot ja mitä sä teet?

Olen Antti Saarelainen ja olen kuraattori. Mitä minä teen? En tee yleensä mitään.

Mitä opiskelet?

Olen valmistunut poliittisesta historiasta ja nyt opiskelen yritysjuridiikkaa Aalto-yliopistossa.

Mitä yritysjuridiikka tarkoittaa?

Mistä minä tiedän? Se on vähän itsellenikin epäselvää.

Miten aloitit osakuntaurasi ja kipuamisesi virka-asteikolla ylös asti?

Taisin aloittaa apuisäntänä, fuksimajurina ja vaalipäällikkönä. Siitä jatkoin isännäksi.

Mitä muuta olet tehnyt osakunnalla?

Kaikennäköistä. Lähinnä olen ollut isäntänä ja varakuraattorina pari kautta kumpanakin, mutta sitten lisäksi kaikkea pientä, en edes muista enää.

Miten päädyit kuraattoriksi?

Mietin tätä pitkään ja sitten oli pakko lähteä, jotta osakuntaura päättyy kunniakkaasti ja koska olin lomaillut jo vähän aikaa niin jaksoi tulla takaisin.

Päättyykö osakuntaura todella tähän? Miten olisi inspehtorin virka?

Pitäisi varmaan professoriksi päästä ensin.

Mutta sehän on vain muodollisuus.

No ehkä sitten kun se muodollisuus täyttyy.

Mitä sanot kuraattorikaudestasi tähän asti?

Hauskaa on ollut silloin kun sitä on ollut, eikä ole ollut hirveän surullista, tai siis huonoa. Kannattaa ryhtyä kuraattoriksi!

Kuraattorikautta jäljellä vielä puolitoista vuotta. Mitä aiot tehdä?

Vaikea kysymys. Varmaankin pitää yrittää entistä enemmän aktivoida ihmisiä, valtuuttaa niitä keksimään jotain. Minulla on ideat itse operatiivisen toiminnan suhteen jo loppuneet.

Mitä nämä ideat olivat?

En muista. Ehkä se, että brandya ei enää kutsuttu konjakiksi ja snapsina ei tarjoiltu Leijona-viinaa. Nämä ovat suurimmat osakuntasaavutukseni. Osakunta oli pahasti vialla silloin kun aloitin isäntänä!

Miten eroat entisistä kuraattoreista? Tuotko mukanasi jotain uutta?

Yritän olla paikalla, mutta se ei ole hirveän suuri saavutus. Ei kai siinä, kukin omalla persoonallaan.

Parjaatko edellistä kuraattoria?

En parjaa, Raulihan oli hauska heppu.

Mistä kuraattoriurasi muistetaan kymmenen vuoden kuluttua?

Hyvistä bileistä.

Entä 30 vuoden kuluttua?

Ei mistään. Pitää olla realisti.

Kuka on kuraattori-idolisi?

Tietenkin HB.

Eli täsmennetään HB Olli-Pekka Lehikoiseksi. Mikä OP:sta tai HB:sta tekee niin kovan?

Se ei hyydy ikinä, se jaksaa, vaikka kaudestakin on kulunut vaikka kuinka kauan, niin vieläkin se jaksaa hillua. Kuraattorikaudellaankin se oli aina mukana kaikkialla, vaikka työskenteli jo lääkärinä.

Mitä sinulle on jäänyt mieleen hänen kaudestaan?

OP oli ensimmäinen kuraattori johon tutustuin. Monesti oli hauskaa, ja OP oli messissä vaikka oli, en tiedä, kymmenen vuotta meitä vanhempi. Vai minkä ikäinen se muuten on?

OP on muutenkin osakunnalla legendaarinen hahmo. Hänen kasvonsa ikuistettu on Karjalaisten koti -kyltin keskellä sijaitsevaan reikään. Mitä mieltä sinä olet tästä?

Sopii, kuten myös kyltin vieressä oleva uusi teksti sopii siihen. Lisää löylyä vaan.

Kuraattori on tietyssä mielessä osakunnan johtaja. Millaista johtamista osakunta tarvitsee?

Mielestäni ei tiukkaa, ei sellaista, jolla on koko ajan kaikki langat käsissään. Parempi olisi että kaikilla olisi omat lankansa käsissä. Se on ylipäätään minun periaatteeni, kaikki kuitenkin ollaan aikuisia ihmisiä. Kuraattori voi tietysti vähän neuvoa ainakin silloin, jos pyydetään.

Kokoukset ovat nyt aika paljon lyhyempiä kuin ne olivat edellisen kuraattorin aikana. Kuinka tähän on päädytty?

Vähemmän asiaa, tai asioita on tullut käsiteltyä huonommin kuin aiemmin. Sehän selviää sitten kun tilin- tai toiminnantarkastaja tarkastaa pöytäkirjat.

Kunniainspehtori Pirkko K. Koskinen menehtyi äskettäin. Olisiko kuraattorilla jotain sanottavaa kunniainspehtorista?

Ensimmäiseltä osakunnan kesäretkeltäni muistan Pirkko K.:n. Olimme risteilyllä ja Pirkko K. vain veti sikaria koko ajan laivan kannella ja taisi viiniäkin juoda. Kai se totta on, että hän elämästään nautti, kuten Hesarin muistokirjoituksessa luki.

Onko jotain sanottavaa osakuntalaisille?

Pitäkää lippu korkealla!

Entä kesävinkkejä?

Kannattaa käyttää aurinkorasvaa ja hattua ainakin aluksi, ennen kuin on vielä ruskettunut. Pää voi kärähtää, jos hiuksia on vähän.

Kiitos.

Kiitos.

PEKKA TORVINEN

Isännän ihmeellinen

Royal lime in gin fizz. Kuva: Joonas Vaittinen

Drinkkien alkulähteillä - osa 2/2: Fizz ja Collins

Gin fizz

• 4,5cl Viinaa - Gin fizzissä lontoolaistyylistä kuivaa giniä, esim. Beefeater
• 3cl Juuri puristettua sitruunamehua
• 1,5cl Arabikumisiirappia (korvikkeeksi käy kotitekoinen sokerisiirappi)
• Ravistuksen jälkeen: 8cl Soodavettä
• Koristeluun: puolikas appelsiiniviipale sekä maraschinokirsikka

Fizz eroaa Pienen Puukellon edellisessä numerossa esitellystä sourista siten, että sheikkaamista seuraavan lasiin kaadon jälkeen päälle lisätään vajaa desi soodavettä - mieluiten sifonilla itse hapotettua -jonka jälkeen juoma sekoitetaan vielä kevyesti baarilusikalla tai pillillä ennen nauttimista. Koska juoman kokonaisnestemäärä kasvaa, vaihtuu sourissa käytetty "old fashioned glass" (tai skumppalasi) samalla pieneksi highball -lasiksi. Jos taloudesta ei sopivan kokoista lasia löydy, voi puutteen kompensoida täyttämällä hieman isomman lasin jäillä. Huomioi kuitenkin, että lasin tulee olla ennestään jääkylmä ennen jäiden lisäämistä, ettei juoma suotta vetisty. Niin kuin sourista, myös fizzistä on olemassa niin monta eri variaatiota kuin maailmassa on viinatyyppejä. 

Erikseen mainittakoon ainakin seuraavat variantit:
Royal fizz - Lisää sheikkeriin 1 raaka kananmuna
Diamond fizz - Korvaa soodavesi skumpalla
Green fizz - Lisää hieman creme de mentheä värin vuoksi

Vodka Collins

• 4,5cl Viinaa - Vodka Collinsissa laadukasta cocktailvotkaa, esim. Stolichnaya
• 3cl Juuri puristettua sitruunamehua
• 1,5cl Arabikumisiirappia (korvikkeeksi käy kotitekoinen sokerisiirappi)
• Ravistuksen jälkeen: Lasin täydeltä soodavettä

Collins on soodaveden suurempaa määrää lukuun ottamatta sama juoma kuin fizz. Kokonaisnestemäärän kasvaessa fizzin highball-lasi vaihtuu samalla vielä tilavammaksi collins-lasiksi. Koska pidempänä tarjoiltavan collinsin nauttimiseen kuluu souria tai fizziä pitempi tovi, laitetaan Collinsiin aina lasin täydeltä jäitä, jottei juoma suotta lämpenisi. Myös Collinsista on olemassa niin monta eri variaatiota kuin maailmassa on viinatyyppejä. Vodkan sijaan ginistä tehty Tom Collins on näistä variaatioista tänä päivänä ehdottomasti suosituin ja tunnetuin.

Muita variaatioita:
Ron Collins - Tehty rommista
José Collins - Tehty tequilasta
Jallu Collins - Tehty jaloviinasta

JOONAS VAITTINEN

Emännän erikoinen

Paistettua parsaa

• nippu tuoretta vihreää parsaa (n. 500 g)
• reilusti oliiviöljyä
• 1/2 dl parmesaaniraastetta
• suolaa
• pippuria
• tuoretta persiljaa
• (parmankinkkua)

Parsa on vanhan sanonnan mukaan kasvisten kuningas ja kuningasten kasvis. Rooman keisareilla olikin oma parsalaivasto, jonka avulla hallitsija ja hovi saivat tuoretta parsaa lautaselleen mistä tahansa valtakuntansa kolkasta. Toukokuun alku on parsan parasta sesonkia, eikä nippu tätä herkkua maksa parhaimmillaan kuin yhden tai kaksi euroa.

Tässä ohjeessa parsa paistetaan pannulla, mutta sesongin aikana parsaa kannattaa valmistaa millä tavalla tahansa niin useasti kuin vain kehtaa.

Ohje

Kuori parsat nupusta tyveen päin. Kuori kevyesti ja suurpiirteisesti: ei haittaa vaikka kuorta jäisi vähän jäljelle erityisesti varren yläosaan. Leikkaa tyven puumainen osa eli noin 2 cm pois.

Lämmitä pannua viitisen minuuttia ja lisää reilusti öljyä. Laita parsat pannulle. Jos tekee tiukkaa, voi parsat asetella niin, että nuput jäävät paistinpannun reunalle, sillä niiden kypsyminen ei suurta lämpöä vaadi.

Pidä parsoja tulikuumalla pannulla noin kahdeksan minuuttia, riippuen vähän parsojen paksuudesta. Kääntele välillä.

Nosta parsat parmesaanilla täytetylle lautaselle ja pyöritä niitä parmesaanissa hetki. Mausta ja suolaa maun mukaan.

Asettele parsat tarjoilulautasille ja sirottele päälle persiljasilppua. Vaihtoehtoisesti parsat voi kääriä parmankinkkuun. Nam!

PEKKA TORVINEN

Osakuntalaisen paras ystävä

Koirat ovat valloittaneet ihmisten sydämiä jo vuosituhansien ajan. Myös osakuntalaiset ovat huomanneet koirien ihanuuden, ja niinpä sekä Patolassa että Vallilassa asustaa monta karvakuonoa. Koira sopii opiskelijaelämään siinä missä muuhunkin elämäntilanteeseen. Tietenkin se vaatii aikaa ja rahaa, mutta se antaa moninkertaisesti takaisin iloa omistajalleen. Koira on hyvä seuralainen, harrastuskaveri, työkaveri, ulkoiluttaja, halikaveri, leikkikaveri, lämpöpatteri, ystävä ja vaikka mitä muuta. Tässä esittäytyvät osiskoirat Saana, Mei, Nefi ja Rico.

MEI

Kuva: Katri Parviainen

Koiran nimi: Earth Sprites Heated Love aka Mei

Rotu: Bichon Frisé

Ikä: 8½ kk

Asuinpaikka: Vallila, Helsinki

Luonteenpiirteet: Energinen, leikkisä, ystävällinen ja itsepäinen. Kaikkia rakastava ja suukotteleva hurtta, joka tarvittaessa osaa olla myös pieni kunnon diiva. 


Top 3 mistä koira tykkää:

1. Leikkiminen
2. Kaikki ihmiset ja muut koirat
3. Kepit ja risut

Top 3 mistä koira ei tykkää:

1. Yksinolo
2. Huomiotta jättäminen
3. Se kun ei saa tahtoansa läpi!

Omistaja: Katri

Miksi sinulla on koira?
Tykkään kovasti koirista ja yksinkertaisesti vain halusin oman pikku palleron.

Mikä on parasta koirassasi?
Parasta on se, että Mei rakastaa varauksettomasti jok'ikistä ihmistä (se tosin lähtisi jopa murtovarkaan mukaan...). Lisäksi yksinkertaisesti se, että se on aivan oma koirani.

---

SAANA

Kuva: Tiina ja Anssi

Koiran nimi: Saana, Dreamstyle Autumn Colours

Rotu: Kultainennoutaja, narttu

Ikä: Noin 8 kk, syntynyt 13.8.11

Asuinpaikka: Maapadontie, Helsinki

Luonteenpiirteet:
Sosiaalinen, energinen ja työskentelyhaluinen. Rohkea ja sinnikäs, mutta erittäin kiltti
ja ystävällinen.

Top 3 mistä koira tykkää:

1. Ruuasta
2. Toisista koirista
3. Ulkoilusta. Ulkona etenkin lumesta ja vedestä.

Top 3 mistä koira ei tykkää:

1. Hiustenkuivaajasta silloin kun omaa turkkia kuivataan
2. bussin kyytiin nousemisesta
3. ja hmm...

Omistajat: Tiina ja Anssi

Miksi teillä on koira?
Perheessämme harrastetaan metsästystä, joten tarvitsimme riistaa noutavan koiran edellisen siirryttyä paremmille metsästysmaille. Lisäksi tunsimme kiinnostusta muuhunkin harrastustoimintaan koiran kanssa eli tottelevaisuuskoulutus, näyttelytoiminta sekä taipumuskokeisiin harjoittelu ovat löytäneet paikkansa arjessamme.

Mikä on parasta koirassanne?
Vaikka Saanassa riittää energiaa se malttaa rauhoittua kotioloissa. Sille ei tuota vaikeuksia olla kiltisti yksin kotona, kunhan se pääsee riittävästi ulos muina aikoina. Saanan energisyys näkyy positiivisena myös harrastuksissamme: ohjaaja väsyy ennemminkin kuin koira, eikä Saanaa tarvitse innostaa tekemään asioita, vaan intoa ja iloa tekemiseen tulee koiralta itseltään. Lisäksi työskenneltäessä Saanalta löytyy keskittymiskykyä, jonka toivon iän myötä vielä lisääntyvän. Saanan yltiösosiaalisuuden hyvänä puolena on sen kiltteys ja ystävällisyys eli se ei käyttäydy vaarallisesti, vaikka hyvin innokkaasti tervehtiikin muita.

---

NEFI

Kuva: Kiti

Koiran nimi: Nefertiti. Kutsutaan Nefiksi. Myös Nöföpöfö ja Nosferatu käyvät.

Rotu: sekarotuinen rescue-piski

Ikä: arvio: 5,5 vuotta

Asuinpaikka: Patola

Luonteenpiirteet: Jekyll / Hyde -tyyppinen ratkaisu: sisällä flegu, ulkona espanjan kääpiöhusky

Top 3 mistä koira tykkää:

1. Paiju
2. Ihmiset
3. Kinkku

Top 3 mistä koira ei tykkää:

1. Muut koirat
2. Kynsienleikkuu
3. Henkilöautossa matkustaminen

Omistaja: Kiti

Miksi sinulla on koira? 
Tää on fiilisjuttu. Ne vaan tuottavat iloa, ovat sosiaalisia. Samantapainen koira oli meillä penskana. Sori kissaihmiset, koirat ovat parempia kuin kissat. Mulla ei ole aikaa ja kiinnostusta tavoitella lemmikkini huomiota =)

Mikä on parasta koirassasi? Lempeä luonne.

---

RICO

Koiran nimi: Starsong Power Play eli Rico

Rotu: shetlanninlammaskoira, uros

Ikä: 9kk

Asuinpaikka: Patola

Luonteenpiirteet: Tarkkaileva, kiltti, ujostelee aluksi uusia tuttavuuksia, mutta päästyään leikkiin mukaan on reipas kaveri.

Top 3 mistä koira tykkää:

1. Syöminen
2. Nuoleminen
3. Leikkiminen

Top 3 mistä koira ei tykkää:

1. Risuista turkkiin tarttuneina
2. Autoilusta, kun siitä tulee huono olo
3. Kun joku lähtee kotoa, eikä ota Ricoa mukaan

Omistajat: Hanna ja Ville

Miksi teillä on koira?
Meillä on koira, koska hoitokoirien myötä tajuttiin, että koira tuo elämään niin paljon iloa, että ei ilman semmoista osaa olla. Sheltin valitsimme, sillä se on helppo kouluttaa ekana koirana ja se soveltuu hyvin agilityyn, jota aiomme harrastaa Ricon kanssa.

Mikä on parasta koirassanne? 
Rico on hyvin kiltti ja helppo koira.  Se oppii nopeasti uusia asioita ja tekee namin eteen mitä tahansa, vaikka ”nami” olisikin ihan vain omaa kuivamuonaa. Kun se katselee nappisilmillään ja heiluttaa häntäänsä on helppo unohtaa murheensa, kun on joku, joka välittää vilpittömästi.

HANNA AHTONEN

Helsinki, kotikaupunkini

Kuva: Pekka Torvinen

Minä rakastan Helsinkiä.

Ehdin asua 19 vuotta Joensuussa, kyllästyä ja kasvaa kaupungista ohi, haaveilla uudesta, jossa minua odottaisivat vanhat kivitalot sisäpihoineen, kadut täynnä kulkijoita, vanhat elokuvateatterit ja uudet ihmiset. Päädyin vuodeksi sattuman oikusta Tampereelle, joka toki lähenteli haavekuvaani, muttei saanut sitä kiinni. Kurottelin uudelleen kohti Helsinkiä ja lopulta kaupunki avasi ovensa.

Jo ennen kuin Helsingissä asuin, liitin ajatuksen aikuisesta elämästäni juuri tänne. Kuvittelin päivät, ikkunalaudan, jossa kasvaa basilikaa ja näkymät ikkunasta ulos. Sijoitin aikuisen minäni aina kulkemaan näille kaduille.

Täällä on monta paikkaa, jonne voisin kuvitella laskevani laukkuni. Koko ajan löydän uusia alueita, joissa haluaisin joku päivä asua. Olen kulkenut Töölön korkeissa huoneissa ja haaveillut, että vielä joskus minulla on valtava kirjahylly, akateeminen arvonimi ja parisuhdeillallisia. Olen istunut marraskuussa pussikaljalla Kalliossa kello viisi tiistaiaamuna ja katsellut kaupunkia, joka yrittää herätä. Olen vaeltanut kesähelteessä läpi keskikaupungin, piiloutunut kivitalojen varjoihin. Olen kävellyt Kumpulassa puutalojen viertä ja odottanut kesää. Olen nähnyt Oulunkylässä taloja, joista tulee mieleen mummola. Vuosaaressa mieltäni on kiehtonut ajatus lähiöelämästä. Ja Vallilaa olen alkanut kutsua kodiksi.

Kuva: Pekka Torvinen

Jonkin aikaa sitten äitini ja siskoni olivat käymässä luonani, menimme teatteriin. Teatterin vessassa katsoin itseäni peilistä ja ajattelin: minusta on tullut aikuinen. Minulla on se elämä, jonka joskus kuvittelin. Ei samanlainen, tietenkään, mutta minulla on tämä kaupunki, voin astua raitiovaunuun ja ajaa sitä ympäriinsä jos minua huvittaa. Tiedän, ettei onni ole yksin kaupungista kiinni, ja isäni sanoin ”ei se Helsinki ainut autuus ole”. Mutta se, miltä ilma täällä tuoksuu. Se, miten kevyt askel on, vaikka pää olisi kipeä ja laukku painaisi liikaa.

Vain basilika ikkunalaudalla puuttuu.

KATJA ORPANA

Uusi sielu - Vanha pieru

Uusi sielu                                    

Nimi:Heidi Pikkarainen

Ikä: 20

Syntymäpaikka: Joensuu

YO-kirjoitusvuosi: 2010

Mitä opiskelet: Eläinlääketiedettä

Harrastukset: musiikkia ja liikuntaa kaikissa muodoissaan. Voiks opiskelunkin laskea? XD

Nykyinen asuinpaikka: Vallila

Osakunta-aktiivisuus: Apuemäntä ja Fuksimajuri

Miksi ja milloin tulit osakuntaan?

Osakuntaan tulin 2011 Katrin värväämänä.

Ensimmäiset muistot osakunnasta?

Fuksisitsit oli hauska ja opettavainen kokemus, ei siitä sen enempää...

Viestiä vanhoille pieruille?

Mukavaa, et ootte niin avoimia ja vastaanottavaisia. On helppoa tulla kysymään mieltä askarruttavista asioista.

Vallila vai Patola?

Vallila vallila

Parasta kesässä?

Kesässä parasta on auringon lämpö, jäätelö, kaverit ja henkiin herännyt luonto. Festarit kuuluu ehdottomasti kesään ja kesällä voi hankkia törkeät tai vähemmän törkeät rusketusrajat. Kukin grillaa tyylillään!

Ketä pitäisi haastatella seuraavaksi?

niin ketäs niitä uusia nyt on...onks Kaisasta tehty, tai Ollista? haastatelkaa Ollia

---

Vanha pieru

Nimi: Emmi Torikka

Ikä: 25

Syntymäpaikka: Joensuu

YO-kirjoitusvuosi: 2006

Mitä opiskelet: Tekstiilityön opettajaksi

Harrastukset: erilaiset käsityöt ja liikunta

Nykyinen asuinpaikka: Patola

Osakunta-aktiivisuus: apuemäntä, kaksi vuotta emäntä Riinan kanssa, nyt varakuraattori

Miksi ja milloin tulit osakuntaan?

Tulin osakuntaan heti kun olin päässyt yliopistoon. Ajattelin tulla katsomaan millaista

toimintaa osakunnalla on tarjota.

Ensimmäiset muistot osakunnasta?

Ensimmäiset muistot olivat suoraan sanottuna aika kuivia. Hauskuuden makuun pääsin ensimmäisen kerran, kun olin apuemäntänä keittiössä tilintarkastuskaronkassa. Apparit pääsi mukaan jatkoille ja tilintarkastajista toinen tarjosi meille aitoa shampanjaa jossain Liisankadun läheisistä baareista. Meno niillä jatkoilla oli varsin hurjaa, kuten tilintarkastuksessa yleensäkin.

Viestiä uusille sieluille?

Kannattaa pysyä mukana toiminnassa, vaikka se ei heti aukeaisikaan. Viroissa toimimisen myötä oppii tuntemaan ihmisiä ja oleilusta osakunnalla tulee hauskempaa.

Vallila vai Patola?

Molemmissa on puolensa. Rakastin kelta-violettia kämppääni Vallilassa, mutta nykyinen asuntomme Patolassa on suurempi ja halvempi. Parasta on, että tänne mahtuu jopa kangaspuut.

Parasta kesässä?

Yksi kesän kohokohdista on edelleen Ilosaarirock. Muuten tykkään vain ylipäätään siitä, että on lämmintä ja voi hengailla mökillä ja terassilla ja ulkona ylipäätään.

Ketä pitäisi haastatella seuraavaksi?

Ehdotan, että seuraavaksi haastatellaan päätoimittajaa eli Riinaa tai Pekka Torvista.

KATRI PARVIAINEN

Berliini – hurmaava hulttio ja rakastettava renttu

Kuva: Nelli Tiainen

 Historian koulima suurkaupunki on täynnä aitoa elämänmakua

Liz Gilbert miettii kirjassaan Eat Pray Love, mikä sana voisi olla sopiva kuvaamaan eri kaupunkeja, esimerkiksi New Yorkia. Heittäydyn leikkiin mukaan alkaessani pohtia mikä mahtaisikaan olla oivallinen sana kuvaamaan Berliiniä, kaupunkia, jonne olen viime vuosien aikana reissannut useaan otteeseen ja jossa olen vuoden verran myös asunut ja opiskellut. 

Kaikki Berliinissä on jotenkin “rennon cool”. Sen todistaa Berliinin “Mauerparkiin” (suom. muuripuisto) huhtikuusta lokakuuhun joka sunnuntai kokoontuva ulkoilmakaraoke- ja kirpputorikansa. Prenzlauer Bergin – Berliinin Punavuoren – trendikkäässä kaupunginosassa  sijaitsevan suuren puiston toisessa reunassa on valtava kirpputori, jossa kirjat, korut ja polkupyörät odottavat löytäjäänsä sekä muun muassa turkkilaiset suolapalat ja leivonnaiset nauttijaansa. Eri puolella puistoa esiintyy useita laulajia kitaroineen ja katusoittajien muodostamia yhtyeitä, joita monet uteliaat silmäparit, puistossa piknikkiä viettävät kaveriporukat ja sunnuntaikävelyllään puistoon päätyneet perheet ovat jääneet seuraamaan. Samaan aikaan puiston toisella laidalla roomalaista amfiteatteria pienoiskoossa muistuttavan katsomon karheille kivi-istuimille on asettunut hyväntuulinen ja odottava yleisömeri. He ovat pääosin pari-kolmekymppisiä berliiniläisiä opiskelijoita, tiedostavia reppumatkailijoita ja satunnaisia ohikulkijoita, joiden korviin on kantautunut tieto “Muuripuiston” jo legendaksi muodostuneesta ulkoilmakaraokesta. Pyöreälle, kiviselle esiintymislavalle vuorotellen hyppii, tanssii ja hiipii esiintymis- ja laulutaitonsa tai -taidottomuutensa näyttämään mieliviä saksalaisia sekä ulkomaalaisia amatööriesiintyjiä “festivaaliyleisön” sunnuntaipäivää riemastuttamaan. Fiilis on tärkein ja puistossa onkin tunnelmaa kuin Ilosaarirockin hämärtyvässä illassa.

Kuva: Nelli Tiainen

Näin ei tosin ollut vielä reilut 20 vuotta sitten. Puistoa halkoi Kylmän sodan symboliksikin tituleerattu kaupungin vuodesta 1961 vuoteen 1989 kahtia jakanut valtava Berliinin muuri piikkilanka-aitoineen ja vartiotorneissa Itä- ja Länsi-Berliinin rajaa kiikaroivine sotilaineen. Nyt siitä muistuttaa karaokekatsomon takana, muuripuiston korkeimmalla kohdalla kohoava Berliner Mauer. Tämä monien maalikerrosten peittämä, graffitein koristeltu pieni pätkä muuria on kaupungin yksi tunnetuimmista maamerkeistä, joka nyt riemunkirjavuudellaan viestittää vapauden sanomaa.

Jo ennen muurin rakentamista oli Berliini toiminut toisen maailmansodan loppukohtauksen näyttämönä. On riipaisevaa, mutta myös jollain tavoin lohduttavaa nähdä, että vanha Gedächtniskirche (muistokirkko) on sodan pommituksissa puolittuneine torneineen jätetty keskelle vilkkainta ostos- ja turistikatua Ku'dammia muistuttamaan kaupungin värikkäästä historiasta. Lohduttavaa siinä on se, että kaupunki on noussut kirjaimellisesti raunioista yhdeksi Keski-Euroopan keskeisimmiksi ja menestyksekkäimmiksi pääkaupungeiksi. Tuhannet kaupungin katuja päivittäin tallaavat paikalliset sekä turistit eivät voi – niin halutessaan – olla huomaamatta historian kaupunkiin jättämiä jälkiä. Kaupunki erilaisine kaupunginosineen ja uutta aikakautta korostavine ostoskeskuksineen ja pilvenpiirtäjineen on 20 vuoden aikana kehittynyt ja elämä mennyt eteenpäin. Mutta raa'asti pommitettu kirkontorni pysyy. Menneestä voi oppia, mutta sitä ei pidä unohtaa, jottei se uusi itseään. Kovia kolhuja saanut ja monia kohtaloita nähnyt kaupunki on sittemmin pessyt kasvonsa ja edustaa nyt mitä moninaisempien kulttuurien ja elämäntyylien kirjoa. Kaupungin jälleenrakentamisen ja tuotantokoneiston alulle saamisen avuksi Länsi-Berliiniin saapui sankoin joukoin turkkilaisia työmiehiä, joista monet jäivät maahan perheineen ja ovat luoneet Berliiniin, etenkin aiemmin vahvasti työläiskaupunginosien leimaa kantaviin Kreuzbergiin ja Neuköllniin, “Pikku-Turkin”.

Kuva: Nelli Tiainen

Se, miksi Berliini asettaa niin suuren haasteen “oman sanansa” löytämiseksi onkin juuri kaupungin monipuolisuus. Sen kiehtova, yhä läsnä oleva menneisyys, esimerkiksi entisen Itä-Berliinin puolella olevien valtavien betonisten kerrostalojen muodossa, sekä kaupungin omaleimaiset kaupunginosat persoonallisine, monia eri kansallisuuksia edustavine asukkaineen evät anna lupaa kapeille määrityksille vaan rohkaisevat kokemaan ja näkemään kaupungin itse ja tekemään siitä omansa. Berliini seisoo pystypäin eikä välitä, mitä muut siitä ajattelevat. Paljasjalkaisia berliiniläisiä kuvataankin usein sanalla frech – röyhkeä, karkea. Luulen, että monien eri vaiheiden läpikäyneessä suurkaupungissa kasvaminen saakin ajoittain korottamaan äänen, jotta erottuisi joukosta sekä pitämään puolensa tarpeen tullen. Tätä nykyä Kreuzberg ja Neukölln ovat muuttuneet hipstereiden ja ulkomaalaisten opiskelijoiden valtaamiksi trendin mekoiksi, joissa kahvilakulttuuria parhaimmillaan edustaa huolettomasti rapatut seinät ja vanhat huonekalut. Baarit jatkuvat ahtaista huoneista toisiin, matkanvarrella savu tunkeutuu silmiin ja maineikkaat Dj:t rytmittävät menoa elektronisella “berliiniteknolla” ja tanssilattialla tanssitaan kuin ei huomista olisi. Eikä tarvitse ollakaan. Silloin tärkeimmäksi muodostuu vain sen hetken ainutlaatuisuus.

Ajatusleikkini Berliiniä sopivimmin kuvailevasta sanasta ryöstäytyy käsistä mieleeni alkaessa tulvia loputtomasti erilaisia sanapareja: karhea ja kaunis, utelias ja arvaamaton, itsepäinen mutta aito ja avarakatseinen... Yhteen ainoaan sanaan on Berliinin kohdalla mahdotonta päätyä. Se on niin kulmikas ja rosoinen mutta ennen kaikkea rakastettava: vallaton villilapsi, joka valloittaa ja vetää puoleensa. Berliinissä kaikki on mahdollista ja se tarjoaa jokaiselle jotakin. Mene, näe ja koe, mitä Berliini voisi olla juuri sinulle. Niin ja Gilbertin mukaan New Yorkia parhaiten kuvaava sana on muuten saavuttaa. 

NELLI TIAINEN

Linja-autossa ompi tunnelmaa...

Kuva: HSL/Lauri Eriksson

Busseihin mahtuu paljon matkustajia. Ja näillä matkustajilla on monia erilaisia tapoja käyttäytyä.

On matkustajia, jotka istuvat käytäväpaikalla jättäen ikkunapaikan vapaaksi. He eivät kuitenkaan missään tapauksessa siirry itse ikkunan lähelle, jotteivät saisi viereensä toista matkustajaa.

On matkustajia, jotka näyttävät tarvitsevan laukulleen oman paikan viereiseltä penkiltä, sillä usein laukut siirtyvät syliin vasta, kun joku tälle paikalle istumaan pyrkivä henkilö huomauttaa asiasta.

On matkustajia, jotka valmistautuvat huolellisesti sekä kyydistä poisjäämiseen että stop-nappulan painamiseen. Käsi nostetaan hyvissä ajoin stop-napin kohdalle valmiusasentoon, jossa sitä pidetään kauankin ennen kuin nappia edes painetaan. Bussin oville taas on parasta päästä seisomaan jo edellisen pysäkin kohdalla, jotta kyydistä varmasti pääsee pois.

On matkustajia, jotka ikkunapaikalla istuessaan oman pysäkkinsä lähestyessä eivät ilmaise verbaalisesti vieressä istuvalle henkilölle mitenkään aikomustaan jäädä pois bussista. He vain nousevat pystyyn ja olettavat, että käytävän puolella istuva väistää automaattisesti. Raivostuttavaa.

On matkustajia, jotka tulevat liian lähelle istumaan. Jo ahtaanpaikankammon takia tilan väheneminen ahdistaa, mutta mukavaa ei ole myöskään tuntea vieraan kyynärpään puristautuvan kiinni omaan kylkeen. Toisaalta on ihmisiä, jotka jäävät istumaan paikalle vain puoliksi, toisen jalan roikkuessa käytävällä.

Kuva: HSL/ Lauri Eriksson

On matkustajia, jotka istuvat kamalan leveästi, jalat haarallaan – useimmiten nämä ovat miehiä – jolloin vieressä istuvan jaloille ei jää tilaa juuri lainkaan.

Sitten on matkustajia, jotka tervehtivät ystävällisesti kuskia ja huikkaavat vielä kiitoksen jäädessään kyydistä pois.

On matkustajia, jotka ovat hiljaa. Matkustajia, jotka juttelevat kaverin kanssa tai käyvät kovaäänisesti parisuhdeongelmakeskustelua puhelimessa. Harvat puhuvat ventovieraiden kanssa. Mutta miksi julkisissa kulkuvälineissä pitäisikään?

On matkustajia, jotka bussin ollessa täysi jäävät seisomaan bussin keskiosaan muodostaen tukon, eivätkä lähde täyttämään käytävän seisomatilaa bussin perältä. Näin ollen seuraavat bussiin nousijat täyttävät edelleen bussin etuosaa, kunnes joku saa taittaa matkansa kuljettajan vieressä nenä melkeinpä kiinni tuulilasissa tai ei mahdu ollenkaan kyytiin. Lähinnä tätä ilmiötä tapaa lentokentälle suuntaavassa linjassa, jolloin tähän kaaokseen oman lisänsä tuovat tietenkin valtavat matkalaukut. Todella raivostuttavaa.

Millä perusteella sinä muuten valitset, kenen viereen menet istumaan bussissa, jossa ikkunapaikkoja ei enää ole vapaina?

RIINA PARVIAINEN

P.S. Jos olette matkalla lentokentälle, älkää missään nimessä valitko linjaa 615T vaan hypätkää bussiin, jossa numeron 615 perässä ei ole ainuttakaan kirjainta! Säästätte aikaa – sekä hermoja. Ja niitä Tammiston kivan värisiä taloja voi mennä katselemaan muulloinkin.