Taksissa oli kuusi ihmistä, mutta vain viisi paikkaa. Jussin hujoppimaisuus oli sitä luokkaa, että hänet istutettiin suosiolla pelkääjän paikalle. Takapenkillä tytöt, Rainis ja Tuure antoivat sovun tehdä sijaa. Niinpä Tuure istui Rainiksen sylissä.
– Oletteko te niinku homoja?, kysyivät tytöt lähes yhteen ääneen.
– Emme, mutta Jussilla on kyllä kännissä sellaisia taipumuksia, sanoi Rainis.
– Jokaisen on etsittävä läheisyyttä jostain, sopersi Jussi ja mutristi huuliaan takapenkkiläisille.
– Nyt riittää meistä puhuminen, sanoi Tuure niin vakuuttavasti kuin vain pystyi. – Puhutaan mieluummin teistä. Mitkäs teidän nimet olikaan?
Nuoret, hoikat ja viehkeät tytöt katsoivat toisiaan hetken ja sanoivat sitten olevansa Enni ja Essi. Rainis tirskahti.
– Nyt varmaan kerrotte vielä olevanne sisaruksia?
– Emme ole, mutta käytännössä voisimme yhtä hyvin ollakin.
– Minulle kelpaa kummin päin vaan, vakuutti Tuure. Tytöt kikattivat.
Taksi kääntyi Simonkadulle. Jussi pyysi kuljettajaa lisäämään musiikin voimakkuutta, jotta biisistä saisi selvää.
– Onko tämä Jack Whiten uusin?
– Kyllä, myönsi kuski. – Mitäs tykkäät?
– Hyvä levy. Erityisesti Sixteen Saltines -kappale on kovaa settiä.
– Se on hyvä, myönsi myös Rainis. – Hienoa kitarasekoilua.
– Kuka on Jack White?, kysyi Enni.
Taksi oli nyt Urho Kekkosen kadulla. Autoon oli laskeutunut maailmanlopun jälkeinen hiljaisuus. Rainis kokeili kepillä jäätä.
– Tiedättekö tytöt mikä tuossa vasemmalla on?
– No Tavastia tietty!, sanoi Essi. – Siellä on ollut Antti Tuiskun keikka.
Tuure alkoi liikehtiä levottomasti Rainiksen sylissä ja kuiskasi toverinsa korvaan:
– En tajunnut Uudella, että nämä tytöt ovat tätä nimenomaista sorttia. Kuinka näistä päästään eroon?
– Sinähän se nero tästä meidän porukasta olet. Minä kuitenkin luulin kusseeni housuihini!
Tuure huokaisi ja vaipui epätoivon tummiin syövereihin.
Yhtäkkiä Jussi huusi STOP. Taksikuski säikähti ja löi jarrut tiskiin niin lujaa, että Tuuren otsa törmäsi kuskin niskanojaan niin kuin galaksi törmää toiseen galaksiin.
– Ai jumalauta, ai saatana ja voi punapersepaviaanien vittu sentään mitä sinä Jussi oikein hommaat!?
– Ymmärsin juuri, kuinka vajavainen likviditeettitilanne minulla on.
– Mitä vittua?
– Niin, minulla ei ole käteistä.
Auto oli Urho Kekkosen kadun ja Fredrikinkadun risteyksessä. Taksikuski oivalsi nopeasti, että viereisellä metroasemalla on Otto-automaatti.
– Jos minä ajan teidät siihen viereen?
– Aja ihmeessä ja päästä tuo kävelevä katastrofi hakemaan sitä saatanan käteistään. Sen jälkeen minut pitäisi varmaan käyttää sairaalassa.
– Elä sie Tuure nyt ruppee tuommoisia huutelemaan, sinähän olet täydessä kunnossa!, vakuutti Jussi.
Rainiskin heräsi tilanteeseen kuultuaan Jussin puheenparren, johon oli päässyt sekoittumaan aimo annos murteellista ilmaisua.
– Elä sie Jussi ruppee!, huusi Rainis ja hirnahti samalla. – Elä sie Jussi ruppee ollenkaan tommossii! Miten sie Jussi nyt tolleen?
Jussi ei välittänyt Rainiksen vittuiluyrityksestä, vaan kaivautui penkkiinsä ja odotti hiljaa ne kaksikymmentäkaksi sekuntia, jotka taksilla kesti päästä tarpeeksi lähelle Ottoa, jotta auton kehtasi jälleen pysäyttää.
Jussi nousi autosta metroaseman vieressä ja suuntasi puolitoistametriset jalkansa kohti raha-automaattia, tuota 1900-luvun suurinta ja ainoata hyödyllistä finanssi-innovaatiota. Jussi otti yhteensä neljä askelta. Hän työnsi korttinsa kortille varattuun reikään ja näppäili henkilökohtaisen tunnusnumeronsa oikein oikeaan aikaan. Hän päätti nostaa 40 euroa. Kun Jussi kurottautui seteleiden ottoon, tapahtui jotain outoa. Jussin suu aukesi ja taksiin asti kuului ihmeellinen hulahdus: aivan kuin valtava vessa olisi vedetty.
Sekä Jussilta että taksissa olleilta viideltä ihmishengeltä kesti tovi tajuta asiain uusi laita. Kun taksissa sitten lopulta ymmärrettiin, mitä oli tapahtunut ja kuinka Otto-automaatti oli muuttunut sisäosiltaan aivan mustaksi, alkoi armoton kalabaliikki. Lyhyessä ajassa tapahtui niin paljon, ettei kukaan täsmälleen tiedä, missä järjestyksessä kuvio eteni. Taksikuskin kuultiin huutavan ”Tuota luonnonoikkua en tällä taksilla enempää kyyditse enää koskaan!”, tyttöjen kirkuvan ja huutavan avuttomina äitiään apuun, Rainiksen nauravan kuin vähämielinen lapinlahtelainen ja Tuuren naamalla nähtiin luotettavien raporttien mukaan ilme, joka kertoi niin vastaansanomattomasti kuin yksikään ilme voi tässä monimerkityksisessä maailmassa kertoa, että ”ei kai taas?”.
Tarkalleen ei siis tiedetä, kuinka niin pääsi käymään, mutta Tuure ja Rainis olivat nyt ulkona metroaseman liepeillä ja Jussi edelleen jo surullisenkuuluisan automaattinsa läheisyydessä. Taksi kaarsi noin kahdenkymmenen metrin päässä moottori ulvoen. Muutaman sekunnin kuluttua se hävisi rakennusten taakse.
– Ainakin pääsimme tytöistä eroon.
– Nojoo, mutta sen olisi ehkä voinut tehdä hienovaraisemminkin, valitteli Tuure.
Kaksikko muisti nopeasti Jussin ja asteli hänen luokseen yhtä aikaa sekä tyrmistyneinä että huvittuneina. Tuure aloitti lauseidenvaihdon.
– Teit sen sitten taas! Miten sinä oikein osaat?
– Täysin mustaa oksennusta! Täytyy onnitella, sillä en tiedä ketään toista, joka pystyisi samaan.
– Kiitos kiitos, pojat. Yllätyin kieltämättä itsekin. Jossain vaiheessa rahannostotapahtumaa muistin kirkkaasti, kuinka humalassa olen. Se laukaisi jonkinlaisen ketjureaktion. Katsokaahan näitä seteleitä!
Jussi esitteli kavereilleen kahta 20 euron seteliä, jotka olivat täysin oksennuksen peitossa. Sekä Rainis että Tuure eivät voineet tehdä muuta kuin nauraa.
– Millä aiot saada nuo puhtaaksi? Mitä aiot tehdä automaatille?
– En mitään. Se on kokenut pahempaakin.
– Se on totta, myönsi Rainis. – Tällä kertaa sille ei ole tehty fyysistä väkivaltaa. Se on vain häväisty pahemman kerran.
– Setelit pitäisi kyllä puhdistaa jotenkin. Eikä korttinikaan ole aivan elämänsä kunnossa.
Automaatille, seteleille, kortille ja tyttöjen psyykeille tapahtuneita vahinkoja lukuun ottamatta tapahtumasta ei ollut jäänyt muita jälkiä. Jussi itse oli yhtä puhdas kuin ennen automaatille menoa, eli ei kovin puhdas.
Maailma oli ollut Jussille yhtä aikaa sekä julma että armollinen. Lisää armoa oli tulossa, sillä taivaalta kuului jyrähtelyä ja pian sen jälkeen katoilta erottui voimistuvaa rapinaa.
– Se näyttikin siltä, että jossain vaiheessa sataa.
– Jeesus-häiskä taitaa pilailla meidän kustannuksellamme.
– Vitut mistään Jeesuksesta, se oli vain joku hörhö Lähi-Idässä 2000 vuotta sitten. Ja siihen aikaan hörhöjä riitti aivan kuten niitä riittää tähänkin aikaan. Meidän epäonnemme ja onnemme ovat meidän omaa tekoamme, joihin valitettavan usein vaikuttavat myös muiden ihmisten teot.
– Nyt menee vähän liian syvälliseksi setiksi minulle, sanoi Jussi päättäväisesti. – Jatka noita horinoitasi Pekan kanssa.
– Vieläkö me ollaan menossa Ilotalolle?
– Totta helvetissä ollaan menossa! Tässä vaiheessa iltaa ei enää luovuteta, vaan päinvastoin jatketaan pään lyömistä seinään niin kauan kunnes seinä hajoaa.
– Tuosta asenteesta minä tykkään. Let’s mennään sitten.
Kolmikko lähti kävelemään pitkin Runeberginkatua. Jussi puhdisteli seteleitään ja korttiaan sateen avulla niin hyvin kuin taisi. Kukaan ei juuri puhunut, mutta Jussia muistettiin silti kiittää tyttöjen karkottamisesta. Taksin menettämistä olisi voitu pitää takaiskuna varsinkin nyt, kun taivas oli revennyt, mutta sen ei annettu haitata kokonaisuutena varsin positiivisia mielialoja. Vaatteet sade silti kasteli.
Runeberginkatua oli nopeasti kävelty niin pitkälle, että entinen satamaratakuilu ylitettiin ja Pohjoisen Rautatiekadun valoissa pysähdyttiin pikaisesti. Kun autoja ei tullut, sankarimme kävelivät päin punaisia niin kuin kuka tahansa täysijärkinen kävelisi. Navy Jerry’s Rum Barin eli entisen Heavy Cornerin ohitettuaan kolmikko jatkoi alas Leppäsuonkatua eikä mennyt aikaakaan, kun kaverukset olivat vihdoin Ilotalon edustalla.
– Pekka ainakin on paikalla.
– Mistä sä niin päättelet?
– No kuunnelkaa nyt tuota biisiä! Kuka muu sitä soittaisi?
”Sun ei tartte rukoilla
kun ei oo muuta jumalaa
kuin oma huda huda
Mitään jumalaa
sun ei tartte rukoilla
kun ei oo muuta jumalaa
kuin oma huda huda
Huda huda, huda huda...”
PEKKA TORVINEN
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti