 |
| Kuva: Pekka Torvinen |
Ehdin asua 19 vuotta Joensuussa, kyllästyä ja kasvaa kaupungista ohi, haaveilla uudesta, jossa minua odottaisivat vanhat kivitalot sisäpihoineen, kadut täynnä kulkijoita, vanhat elokuvateatterit ja uudet ihmiset. Päädyin vuodeksi sattuman oikusta Tampereelle, joka toki lähenteli haavekuvaani, muttei saanut sitä kiinni. Kurottelin uudelleen kohti Helsinkiä ja lopulta kaupunki avasi ovensa.
Jo ennen kuin Helsingissä asuin, liitin ajatuksen aikuisesta elämästäni juuri tänne. Kuvittelin päivät, ikkunalaudan, jossa kasvaa basilikaa ja näkymät ikkunasta ulos. Sijoitin aikuisen minäni aina kulkemaan näille kaduille.
Täällä on monta paikkaa, jonne voisin kuvitella laskevani laukkuni. Koko ajan löydän uusia alueita, joissa haluaisin joku päivä asua. Olen kulkenut Töölön korkeissa huoneissa ja haaveillut, että vielä joskus minulla on valtava kirjahylly, akateeminen arvonimi ja parisuhdeillallisia. Olen istunut marraskuussa pussikaljalla Kalliossa kello viisi tiistaiaamuna ja katsellut kaupunkia, joka yrittää herätä. Olen vaeltanut kesähelteessä läpi keskikaupungin, piiloutunut kivitalojen varjoihin. Olen kävellyt Kumpulassa puutalojen viertä ja odottanut kesää. Olen nähnyt Oulunkylässä taloja, joista tulee mieleen mummola. Vuosaaressa mieltäni on kiehtonut ajatus lähiöelämästä. Ja Vallilaa olen alkanut kutsua kodiksi.
 |
| Kuva: Pekka Torvinen |
Jonkin aikaa sitten äitini ja siskoni olivat käymässä luonani, menimme teatteriin. Teatterin vessassa katsoin itseäni peilistä ja ajattelin: minusta on tullut aikuinen. Minulla on se elämä, jonka joskus kuvittelin. Ei samanlainen, tietenkään, mutta minulla on tämä kaupunki, voin astua raitiovaunuun ja ajaa sitä ympäriinsä jos minua huvittaa. Tiedän, ettei onni ole yksin kaupungista kiinni, ja isäni sanoin ”ei se Helsinki ainut autuus ole”. Mutta se, miltä ilma täällä tuoksuu. Se, miten kevyt askel on, vaikka pää olisi kipeä ja laukku painaisi liikaa.
Vain basilika ikkunalaudalla puuttuu.
KATJA ORPANA
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti