Esitetty Praasniekoissa 11.10.2013.
Arvon inspehtorit, kuraattori, osakuntalaiset.
Juhlapuheet tulee pitää lyhyinä ja keveinä. Näin sanoi viiniasiantuntija Jukka Sinivirta hiljattain Ylen Ykkösen Aristoteleen kantapäässä. Kappalaisen saarna on perinteisesti ollut molempia.
Minusta ei tänään kuitenkaan juuri huumoria irtoa. Tällä kertaa aion pitää saarnan saarnana – kepeys ja lyhyys siis sikseen ja sukseen. Kielitoimiston sanakirjan mukaan saarna tarkoittaa kristilliseen jumalanpalvelukseen kuuluvaa, tiettyyn Raamatun kohtaan perustuvaa puhetta. No, täällä ei tänään taideta palvoa kristittyjen jumalaa – korkeintaan esitetään palvonnan elkeitä antiikin Dionysokselle, tuolle päihtyneen hurmion ja viinin jumalalle. Raamattuun aion kuitenkin vielä viitata, kunhan kestätte kanssani hetken.
Rakas Eurooppamme on 70 vuoden tauon jälkeen moraalisen ja taloudellisen vararikon partaalla. Etelä-Eurooppa kärsii juuri nyt monin paikoin pahemmasta lamasta kuin 30-luvulla. Miljoonat ja taas miljoonat ihmiset ovat täysin turhaan työttöminä. Valtiot säästävät itsensä hengiltä ja sosiaalitukiverkkoja ajetaan alas, kun se on Olli Rehnin ja muiden niin sanottujen viisaiden miesten mukaan ainoa vaihtoehto. Samaan aikaan Pohjois-Euroopalla, erityisesti Saksalla, menee erinomaisesti. Siellä ja täällä Suomessa kuitenkin nauretaan ja pilkataan eteläeurooppalaisia. ”Kreikkalaiset ovat laiskoja ja korruptoituneita.” ”Espanjalaiset velkaantuivat omaa syytään ja saavat nyt mitä ansaitsevat.” Velkaantumisesta on tehty moralistinen tarina, jossa tuhlaajille ei haluta antaa enää yhtään ”meidän” rahoja, sillä ne menevät kuitenkin Kankkulan kaivoon ja kreikkalaisten virkamiesten ylisuuriin eläkkeisiin. On pelottavaa, kuinka täynnä Internetin keskustelufoorumit ovat vihaa ja katkeruutta kanssaeurooppalaisia kohtaan, vaikka tosiasiassa meidän tulisi olla surullisia siitä käsittämättömästä määrästä inhimillistä kärsimystä, jonka päättäjät ovat suoranaisella typeryydellään Eurooppaan aiheuttaneet.
"Varoituksia ei kuitenkaan kuunneltu ja tulos on nyt kaikkien nähtävillä."
On tietyssä mielessä karmean ironista, että kaikkien aikojen hienoin rauhan projekti eli Euroopan unioni on pannut pystyyn järjestelmän, joka tuhoaa tuon nimenomaisen rauhan ja solidaarisuuden edellytyksiä sisältä päin. Luotiin euro, joka on osoittautunut juuri niin painajaismaiseksi pakkopaidaksi kuin monet amerikkalaiset taloustieteilijät 90-luvulla arvelivat. Varoituksia ei kuitenkaan kuunneltu ja tulos on nyt kaikkien nähtävillä. Saksalaiset luulevat että he elättävät kaikkia vaikka tosiasiassa he ovat euron ylivoimaisesti suurimpia hyötyjiä, vanhat stereotypiat nostavat päätään sekä pohjoisessa että etelässä, Unkari on lipsumassa kohti puolifasistista diktatuuria, Kreikassa äärioikeisto valtaa alaa ja ympäri Eurooppaa maahanmuuttokriittisyydeksi verhottu arkipäivän rasismi yleistyy. Suomessa kiistellään muutamasta sadasta syyrialaisesta sotapakolaisesta. Bryssel pelkää Pohjois-Afrikasta tulevia pakolaisia niin paljon, että ei uskalla lisätä Välimeren partiointia senkin uhalla, että Lampedusan edustalla hukkuu jälleen lisää ihmisiä. Syyrialaiset pakenevat sotaa ja afrikkalaiset nälkää ja loputonta kurjuutta, ja me emme osaa kuin tuijottaa omaa napaamme ja laittaa rajat kiinni.
"vanhat stereotypiat nostavat päätään sekä pohjoisessa että etelässä"
Hannah Arendtin magnum opus Totalitarismin synty suomennettiin äskettäin. Sen viesti on selvä. Auschwitz ja totalitarismin perintö ovat edelleen seuranamme – ne ovat aikamme taakka, niin kuin kirjan alkuperäinen nimi meni. Mikään totalitarismin elementeistä ei ole hävinnyt 2000-luvulle tultaessa, vaan päinvastoin monet totalitaristiset hallintokäytännöt ovat nykyaikana vahvistuneet. NSA, anyone? Laumahenki ja välinpitämättömyys elävät meissä kaikissa, emmekä me ole perusluonteeltamme yhtään sen erilaisempia tai parempia kuin fasismia ja natsismia kannattamaan ajautuneet silloiset italialaiset ja saksalaiset. Kaikki voi tapahtua uudestaan. Välinpitämätön ja silmät tosiasioilta sulkeva asenne näkyy erityisesti suhteessa ilmastonmuutokseen. Modernit länsimaiset yhteiskunnat eivät toistaiseksi ole kyenneet luomaan yhtään ekologisesti tai sosiaalisesti kestävää elämänmuotoa. Päinvastoin, me vain kiihdytämme vauhtiamme, kun kieleke näkyy jo.
Yksi asia on varmaa: tämä aika ei jätä ketään asioista kiinnostunutta kylmäksi. Mitä pitäisi tehdä? Kirjailija ja ympäristöaktivisti Derrick Jensen on vastannut kysymykseen lyhyesti: "Kaikkea". Haluaisin kuitenkin siteerata tässä lempikirjailijani Albert Camus’n Nobel-puhetta vuodelta 1957 (Onnea muuten Alice Munrolle!). Camus puhuu taiteilijoista, mutta mielestäni puheen voi yleistää koskemaan kaikkia. Emmekö me kaikki ole taiteilijoita, kun oikein silmiin katsotaan?
"Päinvastoin, me vain kiihdytämme vauhtiamme, kun kieleke näkyy jo."
”Sadanviidenkymmenen vuoden aikana ovat kauppiasyhteiskunnan kirjailijat muutamia harvoja poikkeuksia lukuun ottamatta kuvitelleet voivansa elää onnellisen vastuuttomina. Niin he todella elivätkin ja sitten he kuolivat yksin, aivan kuin olivat eläneetkin. Me 20. vuosisadan kirjailijat emme ole enää koskaan yksin. Meidän pitää päinvastoin tietää, ettemme voi paeta yhteistä kurjuutta ja että, mikäli meillä yleensä on mahdollisuutta hankkia olemassaolollemme oikeutusta, me saamme sen puhumalla omia kykyjämme käyttäen niiden puolesta, jotka eivät voi itse esittää asiaansa. Mutta meidän on vain puhuttava kaikkien tällä hetkellä kärsivien puolesta, mikä heitä sitten painoikin, mennyt tai tuleva, valtiot tai puolueet: taiteilijalle ei ole olemassa lempipyöveleitä. Näin kauneus ei tänäänkään, ja erikoisesti ei tänään, voi palvella minkään puolueen etua; se palvelee pitkällä tai lyhyellä tähtäimellä vain ihmisten kärsimystä tai vapautta. Taiteilija ei voi muuten osallistua taisteluun kuin kummastakin päärintamasta riippumattomana, tarkoitan vapaaehtoisena tarkk’ampujana. Kauneus ei opeta hänelle silloin, mikäli hän rehellisesti ottaa sen läksyn vastaan, egoismia, vaan karua veljeyden tuntoa. Näin tajuttuna kauneus ei ole koskaan orjuuttanut ketään ihmistä. Päinvastoin se on tuhansien vuosien aikana, joka päivä, jokaisena sekuntina keventänyt miljoonien ihmisten orjuutta ja joskus vapauttanut jotkut kokonaan. Ehkä me lopulta tapaamme taiteen suuruuden juuri tässä: kauneuden ja tuskan, lähimmäisenrakkauden ja luomakunnan mielettömyyden tunnon, sietämättömän yksinäisyyden ja rasittavan ihmismassan, kieltäytymisen ja suostumisen ristiriidassa. Se kulkee kahden rotkon välistä, kevytmielisyyden ja propagandan. Kapealla kallionharjalla kävelevän taiteilijan jokainen askel on epävarma, äärimmäisen uhkarohkea. Tässä uhkarohkeudessa kuitenkin, ja vain siinä, on taiteen vapaus. Eikö se ole vaikeaa vapautta, eikö se pikemminkin muistuta askeettista oppia? Kuka taiteilija kieltäisi sen? Kuka taiteilija uskaltaisi sanoa itselleen jotakin loputtoman tehtävänsä huimaavassa korkeudessa? Tämä vapaus vaatii tervettä sydäntä ja ruumista, tyylin, joka on kuin sielun voima, ja kärsivällistä tutkimista. Se on niin kuin kaikki vapaus jatkuvaa uhkarohkeutta ja vaaraa, rasittavaa seikkailua ja juuri sen takia nykyään paetaan tätä vaaranalaisuutta, niin kuin paetaan muutakin vaativaa vapautta ja heittäydytään kaikenlaiseen orjuuteen ainakin sielun mukavuuden säilyttämiseksi. Mutta jos taide ei ole seikkailua, niin mitä se sitten on ja miten se saa oikeutuksensa? Ei, vapaa taiteilija, enempää kuin vapaa ihminenkään, ei ole mukavuuden orja. Vapaa taiteilija on se, joka vaivaa nähden luo itse oman järjestyksensä. Mitä vähemmän sidottua on se, mikä hänen on järjestettävä, sitä ankarammat ovat hänen sääntönsä ja sitä enemmän hän vahvistaa vapauttaan. On eräs Giden lause, jonka olen aina hyväksynyt, vaikka se voisikin johtaa väärinymmärrykseen. ‘Taide elää pakosta ja kuolee vapaudessa.’ Se on totta. Mutta siitä ei saa päätellä, että taidetta voisi säädellä. Taide elää vain itse luomastaan pakosta: kaikki muu pakko tappaa sen. Mutta jollei se pakota itse itseään, niin se menettää järkensä ja tulee varjojen palvelijaksi. Vapain, kapinallisin taide on näin klassillisin: se kruunaa suurimman yrityksen. Niin kauan kuin yhteiskunta ja sen taiteilijat eivät suostu ryhtymään tähän pitkään ja vapaaseen yritykseen, niin kauan kuin taiteilijat valitsevat mukavan tien ja rupeavat huvittajaksi ja konformisteiksi, leikkivät taiteella taiteen vuoksi tai realistisella taiteella, niin kauan he ovat hedelmättömiä nihilistejä. Kun sanon tämän, sanon samalla, että renessanssi riippuu nykyään meidän rohkeudestamme ja meidän tahdostamme olla tarkkanäköisiä.”
"Mitä pitäisi tehdä? -kaikkea"
Lopuksi vielä se luvattu viittaus Raamattuun. Luukkaan evankeliumin 17. luvussa sanotaan, että Jumalan valtakunta on jo täällä, että se on meissä itsessämme. Näin varmasti on, mikäli Hän on olemassa. Minä sen sijaan haluan viitata tähän kohtaan niin kuin juutalainen ateisti Charlie Chaplin viittaa siihen Diktaattorin loppukohtauksessa. Meillä jokaisella on voima ja vapaus muuttaa maailmaa, mikäli rohkeutta, solidaarisuutta ja tarkkanäköisyyttä riittää. Mitä tulee tehdä? Kaikkea, ja koska meitä on niin paljon, kaikkea voi myös tehdä!
PEKKA TORVINEN
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti