Olen lähiaikoina pohtinut omaa sukupolveani, tätä Y-sukupolveksikin kutsuttua. Y-sukupolvella kuvataan siis vuosien 1980–1995 välillä syntyneitä länsimaisia nuoria aikuisia. Mutta kuinka kuvailla Y-sukupolvea? Onko yhden sukupolven erityispiirteiden kuvaaminen enää edes oleellista tässä varsin individualistisessa ja moninaisessa maailmassa? Olemmeko joukkona niin heterogeeninen, ettei sukupolvi-identiteettiä pääse syntymään?
Joitakin yhtäläisiä sukupolvikokemuksia eittämättä silti on. Pätkätyöt, työelämän epävarmuus, tietotekniikan levinneisyys, tiedon nopea leviäminen… Ovet maailmalle ovat monille auki, omaa paikkaansa voi lähteä etsimään kauemmas kuin vanhempamme ovat ehtineet. Itseään saa (ja täytyy) toteuttaa, erilaisia teitä kyllä löytyy. Mutta: aikaa, jossa tutkinnon saa suorittaa, lyhennetään koko ajan. Ne, jotka hyväksyivät opiskelupaikan alalta, joka ei ole unelma vaan välivaihe, joutuvat haaveidensa alalle hakiessaan omaan kiintiöönsä, josta sisäänpääsy on muita vaikeampaa. Samaan aikaan sukulaiset ja kesätyöpaikan vakityöntekijät kehottavat opiskelemaan niin kauan pystyy, työelämässä kun saa viettää elämästään lukuisia vuosikymmeniä (ja mistä sen tietää kuinka ylös eläkeikä sitten meidän aikanamme on noussut).
Wait but why –nettilehti julkaisi vähän aikaa sitten jutun Y-sukupolven ongelmista (kyseistä artikkelia siteerattiin myös uusimmassa Ylioppilaslehdessä). Artikkelin pääpointti oli, että me Y-sukupolveen kuuluvat olemme onnettomia, koska odotuksemme ovat liian suuret. Vanhempamme ja muu maailma) ovat uskotelleet meille, että pystymme mihin vaan, olemme erityisiä, jokainen meistä. Kun huomaamme, ettemme omasta erityisyydestämme huolimatta saavuta kaikkea sitä, mitä tavoittelemme, unelmien opiskelu- ja työpaikkaa, ihanaa kumppania, täydellistä elämää, niin ihmekös tunnemme olomme pettyneeksi ja epämukavaksi.
Onneksi asiassa on toinenkin puoli. Kuten Y-sukupolven ikonisessa kuvaajassa, Girls-sarjassa, tai vastikään Rakkautta ja anarkiaa –leffafestarit päättäneessä Frances Ha’ssa näkyy, olemme myös loputtoman optimistisia. Saamme potkut toisemme jälkeen, ajelehdimme ihmisestä ja kodista toiseen, joudumme lainaamaan vuokrarahoja, mutta emme vaivu epätoivoon. Ainakaan loputtomiksi ajoiksi, sillä aina löytyy uusi unelma, aina löytyy jokin syli.
Toki elokuvien ja sarjojen todellisuuden voi kyseenalaistaa. Puhumme koko ajan lähinnä niistä Y-sukupolvisista, joilla menee suhteellisen hyvin: on vanhemmat, joilta lainata rahaa ja mielenterveyskin on vielä kutakuinkin raiteillaan. Ja miten sitten käy, kun ei enää jaksa olla toiveikas? Kantaako elämä? Äh, en minä tiedä. Onneksi en ole vielä kuluttanut kallisarvoisia opiskeluvuosiani loppuun.
KATJA ORPANA
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti