Kun päätoimittaja Riina pyysi kirjoittamaan tätä juttua, innostuin hetkellisesti. Tuntui hauskalta päästä muistelemaan omia osakunta-aikoja ja kirjoittamaan pitkästä aikaan Puukelloon. Pari päivää ennen deadlinea heräsin kylmään todellisuuteen: en yhtään tiennyt, mistä kirjoittaisin. Tai edes, mistä aloittaisin.
Jokunen vuosi sitten osakunta oli melkein koko elämä. Siellä tuli hengattua melkein yhtä paljon kuin kotona ja usein enemmän kuin yliopistolla. Sitten valmistuin ja työelämä vei mennessään, ja osakunta jäi taakse. Valmistumisesta on nyt kulunut 3 vuotta ja huomaan, että aika on kullannut runsain mitoin osakuntamuistoja jo nyt. Katsotaanpa, kuinka paljon…
Aika innoissani olin myös pienestä fuksiasunnostani Vallilan C-talon 8. kerroksessa. Eihän nyt joka tyttö saanut ensiasunnokseen hullun edullista yksiötä kantakaupungista! Oli suurimmaksi osaksi asunnon ansiota, että eksyin osakunnalle tutkiskelemaan, mitä sieltä löytyy. Tunsin olevani kiitollisuudenvelassa asunnosta.
Vallilassa oli helppo asua fuksina, ja myöhemminkin. Sieltä pääsi vaivattomasti yliopiston keskustakampukselle ja tutkimaan kaupunkia. Sen kun vain hyppäsi seiskan ratikkaan tai bussiin. Naapureina asui muitakin fukseja ja osakuntalaisia, joten esim. bileistä ei koskaan tarvinnut palata yksin
Ennen muuta Vallila oli (ja on) kaunis ja vehreä kaupunginosa. Helsinki piirtyi mieleeni idyllisenä ja arkkitehtonisesti kauniina, kun sahasin alussa vain Vallilan, Aleksanterinkadun ja Krunikan väliä. Myöhemmin tietysti opin, viimeistään Patolassa asuessani, että koko Helsinki ei ole samanlainen.
Vaikka erinäiset virkoihin liittyvät aktiviteetit ja tapahtumat välillä väsyttivät, jälkeenpäin huomasin, että viroista oli yllättävän paljon hyötyä. Esimerkiksi Puukellon päätoimittajana pääsin editoimaan juttuja, koordinoimaan kirjoittajaryhmän toimintaa sekä työskentelemään yhdessä taittajan ja painon kanssa – näitä kaikkea teen myös nykyisessä työssäni. Tiedotussihteerinä sai taas harjoitella tiedotteiden ja kutsujen kirjoittamista – niin ikään tarpeellisia taitoja työelämässä. Ja apuemäntänä sai osallistua erilaisten tapahtumien järjestelyihin.
Kyllä osakuntaneuvoston ja osakunnan kokouksistakin hyötyä oli. Niissä tuli viimeistään opittua, millainen on sujuva kokous (ja millainen ei).
Kun sitten hetken opiskeltuani aloin haeskella oman alan töitä, siitä ei todellakaan ollut haittaa, että osasin jo editoida tekstejä, tiesin, mitä teksteille taitossa tapahtuu ja kykenin tarkistamaan vedokset. Luulen, että työnantajat katsoivat muutenkin hyvällä sitä, että tyyppi oli ollut aktiivinen edes jossain.
Osakunnalla sai sitsata sekä rennosti että formaalisti. Daamareissa vedettiin monesti päälle naamiaisasu, mutta vuosijuhliin piti hankkia iltapuku ja tehdä kampaus. Tämä aiheutti toisinaan hampaiden kiristelyä, kun opiskelijan budjetti oli rajallinen. Onneksi samaa pukua saattoi hieman varioiden käyttää useana vuotena, ja jonkun kavereista sai aina houkuteltua kampaajaksi.
Pöytäjuhlissa opituista sivistyneen akateemisista pöytätavoista on ollut hyötyä myöhemminkin. Ei ole muuten kertaakaan tarvinnut esimerkiksi työpaikan juhlissa pohtia, millä ruokailuvälineellä mitäkin syödään, tai möllöttää apaattisena juhlapöydässä siitä syystä, ettei keksi sanottavaa vierustoverille!
Apuemäntänä pääsin toki näkemään pöytäjuhlia myös keittiön puolelta. Kiireestä ja ajoittaisesta sähellyksestä huolimatta keittiössä oli hauskaa ‒ varsinkin jos isäntä hommasi paikalle useita emännistön viinipulloja. Juhlaväki kehui emännistön loihtimia ruokia usein autuaan tietämättömänä siitä, millaisia kommelluksia keittiössä oli tapahtunut. Näin myös silloin, kun erääseen keittoon lipsahti teelusikallisen sijasta desilitra suolaa.
Muutamista osakunnalla tapaamistani ihmisistä tuli läheisiä ystäviäni ja he jäivät pysyvästi osaksi elämää. Nämä ihmiset ovat kulkeneet vierellä nyt jo lähemmäs vuosikymmenen, läpi ilojen ja surujen. Heidän kanssaan on väännetty piirakoita praasniekkoihin, juhlittu osakunnalla läpi yön, käyty leffassa ja matkoilla, vietetty valmistumisia ja häitä, parannettu maailmaa, jopa asuttu yhdessä.
Ilman osakuntalaisia ystäviäni elämä olisi huomattavasti tylsempää ja tyhjempää. Olen ikuisesti kiitollinen, että osakunta toi nämä ihmiset elämääni.
Kaiken kaikkiaan osakuntavuodet muistuvat mieleen hauskoina ja huolettomina vuosina elämässäni. Voi sanoa, että osakunta oli opiskeluvuosien suola (ja usein sokerikin). Monta asiaa olisi toisin, jos en olisi sinä yhtenä syyskuun iltana kävellyt Liisankadulle ja käynyt kirjautumassa fuksimatrikkeliin. Sanomattakin lienee selvää, miten onnellinen olen, että tein niin.
Jokunen vuosi sitten osakunta oli melkein koko elämä. Siellä tuli hengattua melkein yhtä paljon kuin kotona ja usein enemmän kuin yliopistolla. Sitten valmistuin ja työelämä vei mennessään, ja osakunta jäi taakse. Valmistumisesta on nyt kulunut 3 vuotta ja huomaan, että aika on kullannut runsain mitoin osakuntamuistoja jo nyt. Katsotaanpa, kuinka paljon…
Vallilalainen fuksi
Saavuin Helsinkiin ja osakuntaan syksyllä 2003 eli samana syksynä, kun viime Puukelloon (3/2012) osakuntamuistojaan kirjoitellut Tuure. Helsinkiin muuttaminen oli ollut suuri unelmani, ja aloitin täpinöissäni opinnot Helsingin yliopiston suomen kielen laitoksellaAika innoissani olin myös pienestä fuksiasunnostani Vallilan C-talon 8. kerroksessa. Eihän nyt joka tyttö saanut ensiasunnokseen hullun edullista yksiötä kantakaupungista! Oli suurimmaksi osaksi asunnon ansiota, että eksyin osakunnalle tutkiskelemaan, mitä sieltä löytyy. Tunsin olevani kiitollisuudenvelassa asunnosta.
Vallilassa oli helppo asua fuksina, ja myöhemminkin. Sieltä pääsi vaivattomasti yliopiston keskustakampukselle ja tutkimaan kaupunkia. Sen kun vain hyppäsi seiskan ratikkaan tai bussiin. Naapureina asui muitakin fukseja ja osakuntalaisia, joten esim. bileistä ei koskaan tarvinnut palata yksin
Ennen muuta Vallila oli (ja on) kaunis ja vehreä kaupunginosa. Helsinki piirtyi mieleeni idyllisenä ja arkkitehtonisesti kauniina, kun sahasin alussa vain Vallilan, Aleksanterinkadun ja Krunikan väliä. Myöhemmin tietysti opin, viimeistään Patolassa asuessani, että koko Helsinki ei ole samanlainen.
 |
| Maisema kirjoittajan Vallilan asunnon ikkunasta. |
Juttujen editointia ja tiedotteiden kirjoittamista
Kuten muutkin aktiiviosakuntalaiset, hoidin osakuntaurani aikana muutama nakkia eli virkaa. 100-vuotisjuhlien jälkeen aktiivisia osakuntalaisia oli välillä niin vähän, että kaikkien piti ottaa kontolleen useita virkoja samanaikaisesti. Itselläni virkoja ei koskaan ollut kahta enempää päällekkäin.Vaikka erinäiset virkoihin liittyvät aktiviteetit ja tapahtumat välillä väsyttivät, jälkeenpäin huomasin, että viroista oli yllättävän paljon hyötyä. Esimerkiksi Puukellon päätoimittajana pääsin editoimaan juttuja, koordinoimaan kirjoittajaryhmän toimintaa sekä työskentelemään yhdessä taittajan ja painon kanssa – näitä kaikkea teen myös nykyisessä työssäni. Tiedotussihteerinä sai taas harjoitella tiedotteiden ja kutsujen kirjoittamista – niin ikään tarpeellisia taitoja työelämässä. Ja apuemäntänä sai osallistua erilaisten tapahtumien järjestelyihin.
Kyllä osakuntaneuvoston ja osakunnan kokouksistakin hyötyä oli. Niissä tuli viimeistään opittua, millainen on sujuva kokous (ja millainen ei).
Kun sitten hetken opiskeltuani aloin haeskella oman alan töitä, siitä ei todellakaan ollut haittaa, että osasin jo editoida tekstejä, tiesin, mitä teksteille taitossa tapahtuu ja kykenin tarkistamaan vedokset. Luulen, että työnantajat katsoivat muutenkin hyvällä sitä, että tyyppi oli ollut aktiivinen edes jossain.
 |
| Joidenkin Herriksien joku ohjelmanumero |
Pöytätavat tutuiksi
Osakuntavuosista ovat jääneet mieleen lukuisat pöytäjuhlat ja bileet. Liisankadulla sitsaus oli toisenlaista kuin DG:lla: ei voitu juhlia kovin äänekkäästi ja tiloista piti häipyä viimeistään klo 22. Tämä ei kuitenkaan estänyt hauskanpitoa. Marian Helmi ja muut osakunnat tulivat tutuiksi, kun aina piti etsiä jatkopaikka muualta.Osakunnalla sai sitsata sekä rennosti että formaalisti. Daamareissa vedettiin monesti päälle naamiaisasu, mutta vuosijuhliin piti hankkia iltapuku ja tehdä kampaus. Tämä aiheutti toisinaan hampaiden kiristelyä, kun opiskelijan budjetti oli rajallinen. Onneksi samaa pukua saattoi hieman varioiden käyttää useana vuotena, ja jonkun kavereista sai aina houkuteltua kampaajaksi.
Pöytäjuhlissa opituista sivistyneen akateemisista pöytätavoista on ollut hyötyä myöhemminkin. Ei ole muuten kertaakaan tarvinnut esimerkiksi työpaikan juhlissa pohtia, millä ruokailuvälineellä mitäkin syödään, tai möllöttää apaattisena juhlapöydässä siitä syystä, ettei keksi sanottavaa vierustoverille!
Apuemäntänä pääsin toki näkemään pöytäjuhlia myös keittiön puolelta. Kiireestä ja ajoittaisesta sähellyksestä huolimatta keittiössä oli hauskaa ‒ varsinkin jos isäntä hommasi paikalle useita emännistön viinipulloja. Juhlaväki kehui emännistön loihtimia ruokia usein autuaan tietämättömänä siitä, millaisia kommelluksia keittiössä oli tapahtunut. Näin myös silloin, kun erääseen keittoon lipsahti teelusikallisen sijasta desilitra suolaa.
Parasta antia olivat ystävät
Kuten Tuure viime lehdessä teki, mainitsen sen tärkeimmän viimeiseksi. Osakunnan parasta antia itselleni olivat ystävät. Osakunnalla tutustuin eri-ikäisiin, eri taustoista tuleviin ja eri aloilla opiskeleviin tyyppeihin, joita tuskin olisin tavannut muualla.Muutamista osakunnalla tapaamistani ihmisistä tuli läheisiä ystäviäni ja he jäivät pysyvästi osaksi elämää. Nämä ihmiset ovat kulkeneet vierellä nyt jo lähemmäs vuosikymmenen, läpi ilojen ja surujen. Heidän kanssaan on väännetty piirakoita praasniekkoihin, juhlittu osakunnalla läpi yön, käyty leffassa ja matkoilla, vietetty valmistumisia ja häitä, parannettu maailmaa, jopa asuttu yhdessä.
Ilman osakuntalaisia ystäviäni elämä olisi huomattavasti tylsempää ja tyhjempää. Olen ikuisesti kiitollinen, että osakunta toi nämä ihmiset elämääni.
 | |
| Ihanat naiset eräiden vuosijuhlien jatkoilla |
ANNIKA JAATINEN
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti