Pimeä vuodenaika kiinnittää katseen tiukasti maahan. Tainnuttavassa puolihorroksessa taapertaessa ympäröiviä ihmisiä – tuttuja tai tuntemattomia – ei aina huomaa. Onneksi heidät silloin kuulee. Jos juttusille kanssakulkijan kanssa uskaltautuu, puheenaihe tuntuu kääntyvän hyvin nopeasti vallitsevaan vuodenaikaan ja arjen raskauteen. Kuten keskustelussa, jota todistin eräänä tavallisena torstaina lähibussissa: ”Moi, kiva nähdä pitkästä aikaa, miten menee?” ”Väsyttää, on tämä pimeys vaan niin kamalaa!” ”Niinpä, kaamos tuntuu tosi raskaalta tänä vuonna, meidän pitää vaan kestää tämä.” Näiden alkufraasien jälkeen keskustelu eteni syvemmälle kuulumisten vaihtoon, mutta tietynlainen yhteisyyden taso oli nyt saavutettu. Marraskuisen melankolian totuudenmukainen jakaminen, ilman omien kuulumisten kaunistelua, riisui kohtaamiselta turhat krumeluurit. Samanmielisyys vallitsevan asiaintilan raskaudesta loi maaperän yhteisyydelle ja mahdollisti tuttavan aidon kohtaamisen ja huomioimisen. Olotilan jakaminen saattoi lisäksi keventää molempien marraskuista painolastia ja antaa voimia: ”Huh, en olekaan ainut, josta tuntuu tältä.”
Kokemus ymmärtävästä yhteydestä on tärkeää. Se on jopa niin itsestään selvää, että ollessamme liian keskittyneitä arjen velvollisuuksissa sukkuloimiseen ja seuraavaan bussiin ehtimiseen, unohdamme jakaa tuntojamme kanssataapertavien kanssa. Sosiaalinen elämä kaikkinensa onkin nykyään hyvin yksilöitynyttä. Myöhäismodernilla aikakaudella tärkeimmäksi on muodostunut sosiologi Matti Kortteisenkin kuvaama yksilöllinen elämänprojekti, jossa olennaista on minuuden muokkaaminen, itsen kehittäminen ja yksilöllisen identiteetin ylläpito. Kortteisen mukaan tätä tiedostavaa itseen kohdistuvaa projektia työstetään ja eletään todeksi ennen kaikkea lähimpien ja vapaiden sosiaalisten suhteiden kautta, kuten ystävyys- ja parisuhteessa. Aiemmin sosiaalisen järjestyksen ja yhteisöllisen elämän perustana olleet perustavanlaatuiset siteet, kuten tiivis kyläyhteisö ja naapurustoverkostot, ovat heikentyneet osana kaupungistumista ja menettäneet otettaan elämänprojekteihinsa keskittyneistä kaupunkilaisista.
Kokemus ymmärtävästä yhteydestä on tärkeää. Se on jopa niin itsestään selvää, että ollessamme liian keskittyneitä arjen velvollisuuksissa sukkuloimiseen ja seuraavaan bussiin ehtimiseen, unohdamme jakaa tuntojamme kanssataapertavien kanssa. Sosiaalinen elämä kaikkinensa onkin nykyään hyvin yksilöitynyttä. Myöhäismodernilla aikakaudella tärkeimmäksi on muodostunut sosiologi Matti Kortteisenkin kuvaama yksilöllinen elämänprojekti, jossa olennaista on minuuden muokkaaminen, itsen kehittäminen ja yksilöllisen identiteetin ylläpito. Kortteisen mukaan tätä tiedostavaa itseen kohdistuvaa projektia työstetään ja eletään todeksi ennen kaikkea lähimpien ja vapaiden sosiaalisten suhteiden kautta, kuten ystävyys- ja parisuhteessa. Aiemmin sosiaalisen järjestyksen ja yhteisöllisen elämän perustana olleet perustavanlaatuiset siteet, kuten tiivis kyläyhteisö ja naapurustoverkostot, ovat heikentyneet osana kaupungistumista ja menettäneet otettaan elämänprojekteihinsa keskittyneistä kaupunkilaisista.
"Olemme riippuvaisia toisistamme ja kokonaisen identiteetin voi saavuttaa vain vuorovaikutuksessa toisiin ihmisiin.
Mitä onkaan tämän yksilöitymiskehityksen seurauksena tapahtunut arjen lähimmäisyydelle tai kanssakulkijan huomioimiselle? On mielestäni paradoksaalista, kuinka yksilöllinen halu vapautua ihmisten elämää aiemmin määrittäneestä sitovasta, yhteisöllisestä elämänmallista on johtanut tilanteeseen, jossa yksin pärjääminen tuntuu normilta ja jossa yksilöityneiden ihmisten voi olla vaikea lähestyä ympärillä olevia. Arkista apua voi olla vaikea pyytää ohikulkijalta – saati naapuriltaan – tai ottaa kontaktia vierustoveriin bussissa ja ilmaista jäävänsä seuraavalla pysäkillä pois.
Yhteisöllisyys on osa ihmisyyttä. Olemme riippuvaisia toisistamme ja kokonaisen identiteetin voi saavuttaa vain vuorovaikutuksessa toisiin ihmisiin. Tarvitsemme lähellemme itseämme, omaa toimintaamme ja elämäämme heijastavia peilejä. Oli sitten kyseessä kädenheilautus bussikuskille tai nopea kohtaaminen työpaikan kahvihuoneessa. Vain suhteessa toisiin voimme aidosti nähdä oman itsemme. Jos yhteisölliset siteet ja sosiaaliset suhteet puuttuvat, tuntuu marraskuukin pimeämmältä ja glögi mauttomammalta.
Arkinen avarakatseisuus voisikin olla juuri siitä, että nostan katseeni märästä asfaltista ja pyrin näkemään omaa elinpiiriäni kauemmas. Kuvitteellisten rajojen ylittäminen palkitsee ja arkiset kohtaamiset piristävät. Heittäydytään juttusille vaikka naapurin Railin tai kirjastossa tuskailevan Kaisan kanssa. Jakamalla hetken satunnaisenkin ohikulkijan kanssa tarjoutuu mahdollisuus kokea jaettua yhteyttä ja arjen merkityksellisyyttä. Lähimmäisyys auttaa jaksamaan. Kivoja kohtaamisia ja yhteyden iloa voi kokea keskellä pimeintä vuodenaikaakin – kunhan vain malttaa pysähtyä ja suoda hetken vierustoverille.
Yhteisöllisyys on osa ihmisyyttä. Olemme riippuvaisia toisistamme ja kokonaisen identiteetin voi saavuttaa vain vuorovaikutuksessa toisiin ihmisiin. Tarvitsemme lähellemme itseämme, omaa toimintaamme ja elämäämme heijastavia peilejä. Oli sitten kyseessä kädenheilautus bussikuskille tai nopea kohtaaminen työpaikan kahvihuoneessa. Vain suhteessa toisiin voimme aidosti nähdä oman itsemme. Jos yhteisölliset siteet ja sosiaaliset suhteet puuttuvat, tuntuu marraskuukin pimeämmältä ja glögi mauttomammalta.
Arkinen avarakatseisuus voisikin olla juuri siitä, että nostan katseeni märästä asfaltista ja pyrin näkemään omaa elinpiiriäni kauemmas. Kuvitteellisten rajojen ylittäminen palkitsee ja arkiset kohtaamiset piristävät. Heittäydytään juttusille vaikka naapurin Railin tai kirjastossa tuskailevan Kaisan kanssa. Jakamalla hetken satunnaisenkin ohikulkijan kanssa tarjoutuu mahdollisuus kokea jaettua yhteyttä ja arjen merkityksellisyyttä. Lähimmäisyys auttaa jaksamaan. Kivoja kohtaamisia ja yhteyden iloa voi kokea keskellä pimeintä vuodenaikaakin – kunhan vain malttaa pysähtyä ja suoda hetken vierustoverille.
NELLI TIAINEN
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti