Vaihdoin pääainetta tänä syksynä. Vanha tutkinto sai jäädä uuden tieltä. Samalla vaihtui tiedekunta, opiskelukaverit ja melkein myös kampus. Tänä syksynä olen siis toinen osakunnan fuksimajureista mutta samalla myös itse taas fuksi. Päätin pohtia, löytäisinkö mitään eroja edelliseen fuksisyksyyni, ja lisäksi hieman sitä, millaista fuksimajurin kiireisin aika eli alkusyksy on ollut.
Edellisestä fuksivuodestani on kaksi vuotta. Ei siis ollenkaan pitkä aika. Mutta tuntui silti aivan erilaiselta aloittaa opiskelut toista kuin ensimmäistä kertaa Helsingin yliopistossa. Ei enää jännittänyt samalla tavalla. Nyt tiesin jo, mitä ovat weboodi, hops ja HYY. Kurssi-ilmoittautumiset oli helppo hoitaa itsekseen ja sähköposti säilyi samana. Iso ero oli kuitenkin siinä, että sivuaineeni luentoja lukuun ottamatta ensimmäistä kertaa oikeasti viihdyin jo heti ensimmäisillä opetuskerroilla! Oli hienoa huomata, että nyt ala on oma. Viime kevään uurastus ja satojen muistiinpanosivujen tekeminen siis kannatti. Mikäs sen parempi palkinto uurastuksesta!
Ihminen kasvaa ja kehittyy jatkuvasti. Kahdessa ikävuodessa varhaislapsuudessaan lapsen kehitys on huimaa ja huomattavaa. Kahdessa ikävuodessa parikymppisen nuoren kehitystä ei enää huomaakaan kukaan muu kuin nuori itse. Jotenkin kuitenkin koin kahden vuoden tehneen minut – kummallista ja epäarvattavaa kyllä – vanhemmaksi. Ihan henkisestikin. En enää ollut niitä nuorimpia aloittaneiden kohdalla enkä täysin jakanut heidän ajatusmaailmaansa. Onneksi meitä aloittaneita oli sen verran paljon, että löysin kyllä oman porukkani ja ne mukavimmat tyypit.
Kuten varmasti monella muullakin opiskelijalla, alkusyksy tuntui kiireiseltä. Oli omat fuksijutut; opiskelut ja niiden suunnittelu, työt, bileet ja uusiin ihmisiin tutustumista. Oli muutto. Oli ystävät, oli perhe, oli koira. Oli käytävä salilla ja juoksemassa. Oli elämä. Sitten oli myös osakunta ja sen fuksit, joista minun yhdessä toisen fuksimajurin kanssa tuli huolehtia. Oli saatava heidät liittymään osakuntaan, järjestettävä tapahtumia ja pidettävä huolta, että he viihtyvät. Virka oli kummallekin uusi, joten ehkä emme aina olleet kärryillä siitä, mitä tulisi tehdä. Ulkopuolelta sain kuulla vihjauksia siitä, että voisimme tehdä enemmän. Mutta mitä jos tekee jo parhaansa niillä resursseilla, joita itsellään käytettävissä sillä hetkellä on? Sen kyllä myönnän, että olen aina ollut hieman laiska, ja osaan paremmin kuin hyvin jättää asiat viime tippaan. Kiire kuitenkin vaikutti sen verran paljon, että parempi organisointikyky olisi tullut tarpeen. Viihdyn kuitenkin fuksimajurin virassa. Pidän uusiin ihmisiin tutustumisesta ja tietysti minusta on mukavaa, jos saamme uusia ihmisiä mukaan osakunnan toimintaan.
Fuksi(majuri)na on oikeasti siis kivaa! Saa käydä tapahtumissa, saa tutustua uusiin ihmisiin, saa uusia ystäviä. Osaa nauttia hetken levähdystauoista. Saa nauttia työnsä tuloksista. Ja lopuksi se hienoin; sitseillä saa nousta penkille korkkareissa huojumaan kaksi kertaa fuksilaulun aikana. Jes.
Edellisestä fuksivuodestani on kaksi vuotta. Ei siis ollenkaan pitkä aika. Mutta tuntui silti aivan erilaiselta aloittaa opiskelut toista kuin ensimmäistä kertaa Helsingin yliopistossa. Ei enää jännittänyt samalla tavalla. Nyt tiesin jo, mitä ovat weboodi, hops ja HYY. Kurssi-ilmoittautumiset oli helppo hoitaa itsekseen ja sähköposti säilyi samana. Iso ero oli kuitenkin siinä, että sivuaineeni luentoja lukuun ottamatta ensimmäistä kertaa oikeasti viihdyin jo heti ensimmäisillä opetuskerroilla! Oli hienoa huomata, että nyt ala on oma. Viime kevään uurastus ja satojen muistiinpanosivujen tekeminen siis kannatti. Mikäs sen parempi palkinto uurastuksesta!
Ihminen kasvaa ja kehittyy jatkuvasti. Kahdessa ikävuodessa varhaislapsuudessaan lapsen kehitys on huimaa ja huomattavaa. Kahdessa ikävuodessa parikymppisen nuoren kehitystä ei enää huomaakaan kukaan muu kuin nuori itse. Jotenkin kuitenkin koin kahden vuoden tehneen minut – kummallista ja epäarvattavaa kyllä – vanhemmaksi. Ihan henkisestikin. En enää ollut niitä nuorimpia aloittaneiden kohdalla enkä täysin jakanut heidän ajatusmaailmaansa. Onneksi meitä aloittaneita oli sen verran paljon, että löysin kyllä oman porukkani ja ne mukavimmat tyypit.
Kuten varmasti monella muullakin opiskelijalla, alkusyksy tuntui kiireiseltä. Oli omat fuksijutut; opiskelut ja niiden suunnittelu, työt, bileet ja uusiin ihmisiin tutustumista. Oli muutto. Oli ystävät, oli perhe, oli koira. Oli käytävä salilla ja juoksemassa. Oli elämä. Sitten oli myös osakunta ja sen fuksit, joista minun yhdessä toisen fuksimajurin kanssa tuli huolehtia. Oli saatava heidät liittymään osakuntaan, järjestettävä tapahtumia ja pidettävä huolta, että he viihtyvät. Virka oli kummallekin uusi, joten ehkä emme aina olleet kärryillä siitä, mitä tulisi tehdä. Ulkopuolelta sain kuulla vihjauksia siitä, että voisimme tehdä enemmän. Mutta mitä jos tekee jo parhaansa niillä resursseilla, joita itsellään käytettävissä sillä hetkellä on? Sen kyllä myönnän, että olen aina ollut hieman laiska, ja osaan paremmin kuin hyvin jättää asiat viime tippaan. Kiire kuitenkin vaikutti sen verran paljon, että parempi organisointikyky olisi tullut tarpeen. Viihdyn kuitenkin fuksimajurin virassa. Pidän uusiin ihmisiin tutustumisesta ja tietysti minusta on mukavaa, jos saamme uusia ihmisiä mukaan osakunnan toimintaan.
Fuksi(majuri)na on oikeasti siis kivaa! Saa käydä tapahtumissa, saa tutustua uusiin ihmisiin, saa uusia ystäviä. Osaa nauttia hetken levähdystauoista. Saa nauttia työnsä tuloksista. Ja lopuksi se hienoin; sitseillä saa nousta penkille korkkareissa huojumaan kaksi kertaa fuksilaulun aikana. Jes.
KATRI PARVIAINEN
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti