Me kukin kannamme mukanamme valtavan määrän ominaisuuksia, itse valittuja ja meille sälytettyjä. Nämä ominaisuudet – sukupuolesta, yhteiskuntaluokasta, kansallisuudesta, koulutusasteesta ja seksuaalisista mieltymyksistä siihen juommeko mieluummin kahvia vai teetä, harrastammeko liikuntaa, mikä on lempikirjamme – jakavat meitä, ajavat meidät yhteen tai erilleen. Kovin usein kuitenkin päädymme samankaltaisten ihmisten seuraan, nyökyttelemään vierustoverin mielipiteelle.
Kun jollekin ihmisryhmälle ajetaan oikeuksia, vedotaan usein siihen, kuinka samanlaisia me kaikki ihmisrodun edustajat olemme. Sukupuolineutraalia avioliittolakia puolustettaessa muistetaan huomauttaa, että homot ovat ihan tavallisia ihmisiä – katsokaa nyt, haluamme ihan samaa kuin te, avioliiton, omakotitalon ja liudan lapsia! Maahanmuuttajat ovat hyväksyttäviä, kunhan vain sopeutuvat suomalaiseen kulttuuriin ja tapoihin, oppivat kielen eivätkä tuo tänne omia ihmeellisiä tapojaan. Yhteiskuntaluokan käsite on jo jonkin aikaa koettu haudata vanhanaikaisuuteen vedoten, mehän olemme kaikki yhtä suurta keskiluokkaista massaa!
Mutta onko samanlaisuuteen pyrkiminen sittenkään ainut tie saavuttaa yhtäläisiä oikeuksia? On toki tärkeää huomioida ne seikat, jotka meitä ihmisinä yhdistävät; on helpompaa hyväksyä toisenlaiset, kun tajuaa heidänkin tuntevan nälkää, pelkoa ja iloa, kun ymmärtää tarpeen läheisyyteen ja rakkauteen. Ihmettelen kuitenkin, miksi erot pitäisi häivyttää. Ennemminkin eron käsitettä tulisi laajentaa ja pohtia sitä, kuinka eroista syntyy yhteistyötä. Se, että yksi ihminen kantaa sisällään monenmoisia attribuutteja, kiinnostuksenkohteita ja mielipiteitä, on mielestäni mahdollisuus. Ei yksikään ihminen ole toisen ihmisen kuva, muttemme lopulta ole niin kovin kaukana toisistamme.
Ymmärrän, että on vaikeaa nähdä eroavaisuuksien taakse – kun ohitan Elielinaukiolla perussuomalaisten vaalikojun, tuhahdan ja käännän katseeni. Miksi? Miksi on niin vaikeaa nähdä oman ajatusmaailman (ja usein lähipiirin läheltä liippaavan ajatusmaailman) ulkopuolelle? Usein sitä päätyy ajattelemaan, ettei minulla ole mitään yhteistä vaikkapa juuri perussuomalaisia äänestävän, lihaa syövän, perinteisiä arvoja kannattavan heteromiehen kanssa. Mutta ehkä onkin. Ehkä seuraamme molemmat jalkapalloa tai omaamme saman lempielokuvan.
Tässä postmodernissa ajassa identiteettimme eivät ole yhtä vahvasti sitoutuneita kuin aiemmin, mutta ehkä tämä tuo juurettomuuden sijaan uusia mahdollisuuksia löytää pienin yhteinen jaettava erilaisten ihmisten välillä – kuitenkaan kieltämättä sitä, että eroja on, pakottamatta yhtäläiseen ja kapeaan muottiin. Tämä kuitenkin vaatii vastaantuloa monelta suunnalta, eikä merkitse sitä, että vain marginaaleista lähestytään keskustaa, niin sanottua valtaväestöä. Joten siis: vaikka vaikeaa olisi, pyritään näkemään kanssaihmiset monine ominaisuuksineen yksilöinä, kokonaisina; ei luonnonoikkuina tai näkyalattomina konservatiiveina. Vivahteet ovat rikkaus.
KATJA ORPANA
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti