Huda huda
loppui juuri samalla hetkellä kun sankarikolmikko astui sisään Ilotalon
osakuntatilojen lasiovesta. Huomasin heidät heti. Olin kuitenkin tanssinut kuin
pakkopaidastaan irti päässyt mielipuoli, enkä siksi saanut kunnolla sanaa
suustani, vaikka ihmetykseni kolmikon ilmestymisestä olikin yhtä suuri kuin
Napoleonin Moskovassa vuonna 1812, kun Aleksanteri I ei tullutkaan antautumaan.
– Ruaiuiafsss prkl aauaujj Tuiirreaa ja Jhhhusssiiii!
– Mitä sie
oikein sössötät, kysyi Jussi.
– Hulluksi se on tullut, sanoi Tuure.
– Auauuauauauauauauauauu AAAAAAAAA, vastasi Rainis.
Yskin hetken aikaa ja sain kuin sainkin lausutuksi
tervetulotoivotukset niin että ne myös ymmärrettiin. Pakollisten olalle taputtelujen jälkeen etenimme kanssakäymisessämme siihen pisteeseen, jossa ihmekolmikon saapumisen syyt joutuivat
lisävalaistuksen
piiriin.
– Mitäs te täällä? Teidänhän piti olla Uudella.
– Joo mutta ei siellä tapahtunut mitään.
– Tapahtuipas, mutta sie luulit kusseesi housuun
ja lähdit.
– Shhh!!! Luulin, mutta tieto ei ollut luulon väärti.
– Täh?
– Niin, olihan siellä menoa
ennen kuin ei ollut. Tyttöjäkin oli mukana ennen kuin Jussi karkotti ne.
– Siitä
hujopista puheen ollen, minnekähän se ehti jo kadota?
– Taisi mennä keittiöön. Siellä on normijengi.
Tässä tarinassa osakunnan keittiössä majailevia henkilöitä kutsutaan normijengiksi, sillä siellä on myös
todellisuudessa – mitä se sitten ikinä tarkoittakaan –
melkoisen usein vakiojoukko erinäisiä osakuntalaisia, niin nuorempia kuin
vanhempia, jotka syystä tai
toisesta pitävät keittiöstä enemmän kuin osakuntatilojen muista fasiliteeteista.
He käyvät välillä isännän kopin tiskillä, mutta
palaavat nopeasti kotoisempaan ympäristöönsä. Koska tämän tarinan
sivumäärä on kuin onkin rajoitettu, emme valitettavasti
voi tutustua tämän normijengin illan kulkuun sen tarkemmin,
emmekä voi myöskään paljastaa normijengiin tuona iltana kuuluneita jäseniä. Tämä tarina on Rainiksen, Tuuren ja Jussin. Nyt
kertomukseen mukaan tullut kertojakin on vain sivuhahmo, hidaste ja liikkuva šikaani, joka, jos hänet olisi pakko nimetä, kulkisi nimellä Pekka.
– Jussi tule takaisin! Otetaan kaljaa.
Oluet otettiin. Kiinnitin huomiota juuri saapuneiden ystävieni märkiin vaatteisiin. Ne selitettiin sattuman oikkuna, joka oli muille
huono, mutta Jussille mitä
mainioin. Tarkempaa selontekoa Rainis eikä myöskään Tuure suostunut antamaan. Asia jäi hampaankoloon, sillä Jussin seikkailut ovat ehtaa osakuntalaista
kansantarustoa ja olisin mielelläni
kuullut lisää. Sain tietenkin
myöhemmin
tietää mitä oli tapahtunut (kirjoitinhan tarinan
edellisen osan), ja totuuden nimissä on sanottava, että autuaita
ovat tietämättömät.
Salissa
alkoi yhtäkkiä soimaan tuttu kitaran, syntikan ja hiljennettyjen rumpulautasten
yhdistelmä: ”She came from Greece she had
a thirst for knowledge, she studied sculpture at Saint Martin's College, that's
where I, caught her eye.”
– Common
People! Jumalauta, nyt tanssimaan!
– En muistanutkaan että laitoin
tämän biisijonoon, totesin Tuurelle juostessani
saliin.
– Jarvis on jumala, menkäämme suorittamaan asiaankuuluvat palvontamenot.
Oma tyylini tanssia Common Peoplea on melko suoraviivainen: aloitan
tanssimalla klubihuoneen pöydällä ja kun biisin rummut lähtevät toden
teolla lentoon, hyppään
tanssilattialle ja suurimman osan loppubiisistä juoksen ympäri salia
huutaen kuin hullu ilmakitarisointia unohtamatta. ”You never live like common people...” Biisin viha ja katkeruus on käsin kosketeltavan todellista. Niinpä en ihmettele, että Rainis tanssi tällä kertaa
biisiä lyömällä päätään seinään lähellä sarvet menettänyttä hirveä. Tuure pysyi kuuluisine robottiliikkeineen klubihuoneen pöydällä. Jussi
tuli paikalle vasta kertosäkeen
kohdalla olut kummassakin kädessä, mutta sen jälkeen tanssi oli kuolematonta: Jussi lähti pyörimään oman akselinsa ympäri ja lisäsi joka kierroksella vauhtiaan. Olut lensi ensin pisaroina, sitten
jatkuvana virtana ja lopulta itse tölkit lähtivät suoraan tangentin suuntaan. Kun ämyrit vihdoin hiljenivät, oli lattialla olutta niin paljon, että Rainis liukastui ja löi päänsä seinän lisäksi vielä
lattiaan.
– Ei midis, se oli Koffia. Ei kai siulle Rainis käynyt kuinkaan?
– Kerta kielon päälle, ei tässä mitään.
– Käydään lisää olutta, minä tarjoan!
Tällä kertaa otettiin Sandelsia. Tuure tyytyi
lonkeroon. Sitten otettiin Cointreau’ta (minun valintani), lisää olutta, Rainiksen salapullo vodkaa, lisää olutta ja niin edelleen. Yritin saada
sankarit pelaamaan kanssani kvartteria, mutta siitä ei tullut mitään. Sen sijaan Jussi halusi esitellä lempikappaleitaan YouTubesta lehtihuoneen läppärin avulla. Kukaan ei halunnut kuunnella jälleen kerran ”Kannaa ja kaliaa” -montaašia, joten jätimme Jussin yksin läppärinsä kanssa. Lehtihuoneen ovella Rainiksen huomion kiinnitti toimiston
oven yläpuolella
sijaitseva Karjalaisten koti -kyltti.
– Missä OP:n
kuva on, kysyi hätääntynyt Rainis.
– Aurinkokuningas OP ja osakuntalaisia aina valvova kaiken näkevä jumalhahmo on kadonnut. Tätä ei voi
hyväksyä!, julisti Tuure.
– Mikä sen
tilalla on? Onko tuo wiipurilaisten logo, ihmettelin minä.
– Jumalauta, onhan se! Nyt on laitettava asiat tärkeysjärjestykseen ja palautettava maailmaan järjestys, vaati Rainis ja otti tilanteen
haltuun.
Rainis haki itselleen keittiöjakkaran, nousi sen päälle, otti
takataskustaan sinne mystisesti ilmestyneen ruuvimeisselin ja alkoi irrottaa
Karjalaisten kotia seinästä humalaisen määrätietoisesti.
Kyltti oli Rainiksen käsissä alta aikayksikön – näytti jopa aivan siltä, että Rainis olisi tehnyt vastaavaa aiemminkin – ja sen takana olleet kuvat
tippuivat lattialle.
– Katos perkele, OP oli kuin olikin tallella!
– Joo, wiipurilaiset olivat vain laittaneet logonsa sen päälle.
– Noniin, oikein. Nyt ei tarvitse lyödä niitä turpaan.
– Nohnoh, riittää tuo väkivaltaisuus. Ja ken tietää, mitä jos asialla olivat kymäläiset?
– Niin, se on kyllä totta,
ne on melkoisia ketkuja.
Jatkoimme Tuuren kanssa keskustelua wiipurilaisten ja kymäläisten hyvistä ja
huonoista puolista ja noista osakunnista löytyvistä
mahdollisista OP:n vihamiehistä, emmekä tietenkään tajunneet epäillä pyhäinhäväistyksestä karjalaisia, vaikka myöhemmin osoittautui, että juuri karjalaisia kannattaa aina epäillä mistä tahansa osakuntatiloissa tapahtuvasta hämäryydestä. Olimme
Tuuren kanssa vielä tuohon
aikaan niin naiiveja. Olimme myös niin
sivussa siitä, mitä todellisuuden keskipisteen eli Kymenlaakson
oman Rasputinin käsissä oli tapahtumassa, että emme tajunneet keittiön normijengin ympäröineen meidät ennen
kuin vasta sen jälkeen,
kun Rainiksen temppushow oli ohi.
Rainis oli laskeutunut jakkaraltaan ja piti Karjalaisten koti
-kylttiä käsissään. Yhtäkkiä hän huusi heureka ja yritti tunkea päänsä kyltin
reiästä. Ilmeisesti hän aikoi kokeilla kyltin sopivuutta kaulakoruksi, mutta tämä on vain minun tilanteen jälkeen tekemä arvioni,
enkä tietenkään voi sanoa, mitä Rainiksen päässä juuri tuolloin liikkui – paitsi tietenkin tuo kyltti. Joka tapauksessa
hyvin pian niin Rainis kuin ympärille kerääntynyt suuri yleisökin tajusi, että kyltti on kyltti syystä. Rainiksen pää ei
mahtunut reiästä. Sen sijaan kyltti jäi kiinni Rainiksen ohimoiden tasolle.
Karjalaisten koti oli nyt liikkuvaa ja kaljaa juovaa mallia. Se siirtyi keittiöön, kumartui lavuaarin tasolle ja löi itseään pöytätasoa vasten. Kuului kumahdus ja Rainis oli
vapaa kyltin ikeestä.
Normijengi haukkoi henkeään, Tuure
nauroi ja minä taputin.
– Rainis mitä ihmettä! Kuka voi saada päähänsä laittaa
päänsä kyltin läpi?
– Pekka älä raivoo.
Nyt ollaan osakunnalla ja täällä on kaikki mahdollista. Kysykää vaikka Jussilta.
– Missähän Jussi muuten taas on?
– Sammunut lehtihuoneeseen, huusi Tuure keittiön ovelta.
– Antaa pojan nukkua! Nyt lähdetään hakemaan välipalaa ja sitten
taksilla Kappeliin, päätti Rainis. Siihen ei meillä ollut nokan koputtamista,
sillä kun Rainis kerran päättää jotain, se on tuleva myös tapahtumaan.
PEKKA TORVINEN
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti