Esittelyssä Helsingin yliopiston eläinlääketieteellinen tiedekunta Heidi Pikkaraisen silmin
Eläinlääkärin ammatti on ollut jo pienestä asti Heidi Pikkaraisen haave. ”Luonto ja eläimet ovat kiinnostaneet minua koko ikäni ja myöhemmin kiinnostuin myös anatomiasta ja lääketieteestä.” Opiskelupaikan valinta oli siis helppo. Heidi aloitti opinnot Helsingin yliopiston eläinlääketieteellisessä tiedekunnassa vuoden 2011 syksyllä.
Eläinlääkiksessä opiskelu vaatii Heidin mukaan pitkäjänteistä työtä, pyrkimystä ymmärtää suuria kokonaisuuksia ja kykyä soveltaa oppimiaan asioita. ”Nippelitietojen ja viitearvojen muistamisestakaan ei ole haittaa”, Heidi lisää. Toisinaan opintopisteet vastaavat hyvin työmäärää, mutta muutamissa opintojaksoissa työmäärä paisuu reilusti yli opintopisteiden. ”Jokainen toki tekee opinnoistaan itselleen juuri niin rankkaa kuin tahtoo”, Heidi huomauttaa.
Eläinlääketieteen opintomuodot vaikuttavat Heidin kertoman mukaan monipuolisilta. Melkein kaikkiin kursseihin sisältyy jonkin verran luentoja, joiden lisäksi voi olla erilaisia käytännön harjoituksia dissektiosalilla tai vaikkapa laboratoriossa. Joskus tehdään tehtäviä myös pienryhmissä. Pakollisia harjoitteluita tulevat eläinlääkärit suorittavat esimerkiksi navetassa, sikalassa, teurastamolla, tuotantoeläinlaitoksella ja klinikalla. Kurssien suoritus tapahtuu kuitenkin yleensä kirjallisilla tenteillä.
Sivuaineita eläinlääketieteellisessä ei opiskella, mutta Heidi on ehtinyt suorittaa myös muutamia valinnaisia kursseja. ”Käytännössä käymme saman luokan kanssa suurimman osan opinnoistamme, eikä valinnaisia kursseja juurikaan mahdu lukujärjestykseen, ainakaan ensimmäisinä vuosina”, Heidi kertoo. Oman jaksamisen ja mielenkiinnon mukaan valinnaisia kursseja kuitenkin on mahdollista suorittaa: niitä löytyy aina vastasyntyneen varsan hoidosta johtoportaan tehtäviin.
”Lukujärjestys kertoo vain puoli totuutta opiskelusta, sillä suurin osa oppimisesta jää oman opiskelun varaan”, Heidi huomauttaa. ”Vapaa-ajasta on siis oltava valmis uhraamaan hieman myös koulutyölle.” Heidi kertoo työskennelleensä viime syksynä vähän aikaa hevosklinikalla, mutta koki työn turhan rasittavaksi koulun ohella. Tällä hetkellä hän ei työskentelekään missään. Vapaa-aikaa on jonkin verran jäänyt, joten tilaa löytyy kuitenkin osakunta-aktiivisuudelle ja harrastuksille.
Heidi kehuu erityisesti opintojen monipuolisuutta ja opetuksen korkeaa tasoa. ”Luennoilla käydyt asiat konkretisoituvat avaussalilla ja käytännön harjoitteluissa, eivätkä jää irrallisiksi palasiksi”, hän kuvailee. ”Opettajat ovat päteviä ja opetusta pyritään kehittämään jatkuvasti opiskelijoiden kokemusten pohjalta.” Hän lisää kuitenkin, että välillä aika ei tunnu riittävän uusien asioiden oppimiseen, ja hallittavat kokonaisuudet paisuvat joskus äärimmäisyyksiin.
Entäs elämä valmistumisen jälkeen? Eläinlääkärin koulutuksella voi toimia hyvinkin monenlaisissa työtehtävissä: ”Voi päätyä tietenkin kliiniseen työhön kunnaneläinlääkäriksi, mutta myös erikoistua pelkästään pien- tai tuotantoeläimiin”, Heidi kertoo. ”Teurastamolla tarvitaan tarkastuseläinlääkäreitä, ja elintarviketuotannossa elintarviketarkastajia. Eläinlääkäri voi toimia lisäksi mm. lääkefirmassa, ministeriössä, tutkijana tai vaikkapa yliopistolla opetustehtävissä”, hän luettelee. Itse Heidi on ajatellut aloitella ensin kunnalla ja sen jälkeen sitten mahdollisesti jatkokouluttautua tuotantoeläimiin tai neurologiaan. ”Voisin kuvitella itseni myös tutkimus- ja opetustyössä”, hän lisää.
”Eläinlääkärin ammattia voisi pitää kutsumusammattina”, sanoo Heidi. ”Opinnot kestävät minimissään kuusi vuotta, joten motivaation ja kiinnostuksen ammattia kohtaan on oltava korkealla jaksaakseen puurtaa läpi koko koulutuksen.” Eikä kouluttautuminen lopu siihen, vaan valmistumisenkin jälkeen täytyy olla perillä alati muuttuvista tiedoista. Lisäksi Heidi huomauttaa, että varsinkaan kliinisessä työssä päiviä ei voi aina suunnitella etukäteen, joten jonkin verran täytyy pystyä sietämään epävarmuutta ja yllätyksiä. ”Työ itsessään on kuitenkin varmasti palkitsevaa ja oman käden jäljen voi nähdä usein välittömästi” Heidi kehuu, mutta lisää: ”Se ei tosin välttämättä aina ole mukavaa...”
IRIS PITKÄNEN
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti