Pääkirjoitus 3/2012

Nyt on sitten taas syksy. Mikäpäs siinä, se on oikeastaan ihan kivaa. Minua ei ole koskaan vaivannut pieninkään syysmasennus, sillä kesän jälkeen kirpeä ilma, värikkäät lehdet ja tallustelu vesilammikoissa kumpparit jalassa ilahduttavat. On kivaa taas pukea vähän enemmän vaatteita päälleen, eikä ainakaan tarvitse stressaantua, jos aurinkoisena päivänä ei vietäkään ihan jokaista hetkeä ulkona.

Syksy merkitsee aina jollain tavalla uutta alkua. Omalla kohdallani tämä uusi alku on yritys vapautua yhdestä elämääni hankaloittavista piirteistä, sillä aion oppia vihdoinkin ottamaan kiinni hetkestä ja elämään juuri tässä ja nyt. Nykyhetki merkitsee kaikkein eniten ja silti aika usein huomaan, ettei se olekaan niin helppoa, se nykyhetkessä pysyminen. Radiossakin riimitellään, että ”älä mieti menneitä, älä turhaan mieti tulevaa. -- Tässä hetkessä on kaikki mitä tarvitaan...”. Mutta liialliseen sentimentaalisuuteen helposti uppoutuvan yksilön kohdalla asia on taas kerran helpommin sanottu kuin tehty. Niin helposti sitä huomaa taas kerran murehtivansa mennyttä ja odottavansa liiankin innokkaasti tulevaa, jolloin nykyhetki jää vain hataraksi heijastukseksi, vaikka elämä tapahtuu tässä ja nyt. Ei eilen eikä huomenna. Ja jos mikä niin elämä on kivaa. Kunhan siitä tekee itselleen kivaa ja mieluista. Ja elämähän on juuri sellaista, minkälaiseksi itse sen teet.

Tässä ja nyt on siis lokakuu ja niin taas yksi uusi vuosi osakunnalla on pyörähtänyt käyntiin.  Itselläni edellisten vuosien laskemiseen tarvitaan kohta jo kaksi kättä. Mutta ei se mitään. Täällä on ihan mukavaa (kunhan ei ota asioita liian vakavasti), eikä minulla ole kiire minnekään. Alkakoon tästä siis oikein mainio ja aktiivinen uusi osakuntakausi. Toivon, että kaikki uudet osakuntalaiset saapuvat rohkeasti mukaan toimintaan. Suosittelen erityisesti kaikki sitsejä ja juhlia - keittiöön ei kannata jäädä nyhjäämään vain asuntopisteiden haussa. Osakunta tarvitsee toimijoita ja juhlijoita, sillä muuten apuemäntienkin homma muuttuu tarpeettomaksi. Kahvia kun ei tarvitse keittää tyhjälle salille. Jatkakaamme siis pöydillä tanssimista tänäkin syksynä ja nauttikaamme elämästä!

Q:n palsta

Heipähei osakuntalaiset. Omasta puolestani haluan toivottaa hyvää alkanutta lukuvuotta itse kullekin. Toivottavasti opiskelut lähtevät kaikilla mukavasti liikenteeseen.

Viime keväänä taisin luvata kirjoittaa tällä palstalla jotain osakunnan tulevaisuudesta. Kysymys on  ollut ajankohtainen itse asiassa jo noin puoli vuosisataa. Jo vuonna 1969 osakunnan jäsenmaksun maksaminen muuttui vapaaehtoiseksi yliopiston opiskelijoille. Osakunnat ovat tuosta eteenpäin olleet enemmän tai vähemmän Helsingin yliopiston ja muiden alueen korkeakoulujen vaalima erikoisuus. Voidaan hyvin kysyä onko niille tilausta, varsinkin kun samanlaista laitosta ei muualla Suomessa ole.

Vastaus edelliseen kysymykseen riippuu meistä itsestämme. Osakunnat eivät ole, eivätkä saa olla vain pitämässä yllä vanhoja perinteitä. Osakuntalaisten itsensä tehtävänä on päättää mitä teemme ja milloin. Omasta mielestäni osakunnille on tilausta nimenomaan Helsingissä. Kaupunkina Helsinki on muualta Suomesta tulleiden ”siirtolaisten” valtaama. Tällaisessa kaupungissa on aina tilausta omalta kotipaikkakunnalta tulleiden ihmisten tapaamista varten olevalle järjestölle.

Entä sitten Karjalainen Osakunta? Onko meille enää tilaa? Varmasti on. Karjalaisuus on toki asia, josta voi ja saa olla ylpeä myös kotimaakunnan ulkopuolella. Ennen kaikkea kuitenkin hyötyä olemassaolostamme on jäsenillemme konkreettisesti. Osakunta tarjoaa tapaamispaikan ja hyvät ensieväät niin fyysisesti kuin henkisestikin opiskelujen aloittamista varten.

Paikoilleen ei kuitenkaan saa jäädä. Toimintaa on kehitettävä jatkuvasti. Tässä ratkaisevassa asemassa ovat omasta mielestäni nuoremmat civikset ja fuksit. Nuorempien osakuntalaisten kautta tuoreet ideat ja ehkä ei niin kaavoihin kangistuneet ajatukset pääsevät esille. Meitä vanhoja saa herätellä! (siis muutenkin kuin jatkojen jatkoilla)

Tähän loppuun haluan vielä muistuttaa kaikkia osakunnan toiminnantäyteisestä syksystä. Juhlien puolelta edessä ovat niin sarvijuhlat kuin praasniekatkin. Unohtaa ei myöskään sovi kulttuuria ja kerhojen tarjontaa. Omasta puolestani tahdon toivottaa kaikki tervetulleiksi kuukausittaisiin kokouksiin. Yritän parhaani mukaan pitää asiat jouhevina ja kiinnostavina. Kokouksissa voi mieluusti esittää ehdotuksia toiminnan kehittämiseksi. Otan kaiken positiivisesti vastaan. Unohtaa ei myöskään sovi emännistön kokouksiin tekemiä herkkuruokia.

Hyvää syksynjatkoa kaikille!

ANTTI SAARELAINEN

Löpinää viime vuosista


Jokin erikoinen ohjelmanumero herriksillä 2004

Osakunta on muuttunut aika paljon viimeisten vajaan kymmenen vuoden aikana. Se ei sinänsä kyllä ole varmaan mitenkään uutta, tuskin osakunnan historiasta löytyy sellaista kymmenen vuoden jaksoa, jolloin ei olisi jonkinlaista mullistusta koettu. Näkyvin muutos viime vuosina on ollut osakuntatilojen vaihtuminen vuonna 2009.

Liisankatu

Suurimman osan osakuntavuosistani (alkaen vuodesta 2003) vietin Liisankadulla. Rakennus oli hieno. Tilamme olivat ehkä vähän rempallaan, mutta kauniilla tavalla. Liisankadulla pystyi aistimaan Domus Gaudiumia paremmin osakuntien vahvaa historiaa ja arvokkuutta. Haittapuolena oli tilojen sijaitseminen asuintalossa ja sen tuomat rajoitteet toteuttaa esimerkiksi pöydänhakkaamis- perinteitä.

Toisena osakuntavuotenani olivat satavuotisjuhlat ja isännän tehtävien ansiosta sain sitten olla viikon lähes nukkumatta. Mutta nykyistäkin nuorempana jaksoi ja hauskaa oli!

Satavuotisjuhlien jälkeen osakunta poti pari vuotta krapulaa. Onnistuneet satavuotiset oli luonnollinen taitekohta sen hetken vanhemmille aktiiveille vetäytyä pois toiminnasta. Seurauksena oli aktiivimäärän lasku sekä melko äkillinen sukupolvenvaihtuminen osiksella. Pienemmällä porukalla pyrittiin sitten pyörittämään kaikki toiminta, mikä aiemminkin oli tehty. Tällöin hyväntahtoisimmille osakuntalaisille kertyi viisikin eri virkaa yhtä aikaa hoidettavaksi, jolloin osakunnasta muotoutui melko aikaa vievä harrastus. Plussana tässä oli, että silloinen aktiiviporukka liimautui aika lyömättömäksi jengiksi.

Pikkuhiljaa meno toipui ja virkamäärä per henkilö oli DG:lle muutettaessa jo inhimillinen yksi tai kaksi virkaa.
101-vuotisjuhlat aluillaan vuonna 2006

Domus Gaudium

Liisankadulta pois muuttamisesta puhuttiin ensimmäisistä osisvuosistani lähtien ja jo ties kuinka pitkään ennen sitä. Muuttamalla pois oli tavoitteena saada toimintaan aikarajoiltaan ja pohjaratkaisuiltaan paremmin soveltuvammat tilat. Villeimmissä unelmissa parempien tilojen myös toivottiin lisäävän jäsenmäärää. Liisankadulla asustelu alkoi myös käydä taloudellisesti raskaaksi.

Ennen muuttoa ajattelin, etten uusia tiloja koskaan pitäisi minään oikeana osakuntana. Toisin kuitenkin kävi ja pari viimeistä opiskeluvuotta hurahti DG:llä mukavasti. Jatkokulttuuri koki aika suuren muutoksen uusien tilojen myötä. Muutos on aina uhka, joskus ehkä myös mahdollisuus. On ollut ilo havaita, että nuo muutolle asetetut tavoitteet taisivat täyttyä täysin.

Osakunnan kämpät

Ensimmäiset opiskeluvuoteni asuin Vallilan C-talossa. Siellä tuli bassotaituri J. Litjan kanssa soitettua rokkia ja ehkä joskus otettua kalja tai viski. Joskus tuli käytyä savuamassa parvekkeella ja katsottua Kumpulaan päin aukeavaa öistä maisemaa. Elämän päätarkoitukset taisivat silloin olla osakuntatehtävien hoito, musiikki ja viikonloppuna oman tai jonkin toisen osakunnan bileissä käynti. Pohjalais-osakunnilla ja uuden ylioppilastalon eri kerroksissa tuli käytyä siihen aikaan usein. Itse asiassa jatkuvasti.

Kotibileitä oli ensimmäisinä opiskeluvuosinani ehkä vähän harvemmin mitä sitten viimeisimpinä. Meno viime vuosina Vallilan bileissä on välillä ollut aika reipasta.

Opiskeluajan jälkimmäinen puolisko tuli asuttua Patolassa. Asuinpinta-alalla mitattuna elämä on Patolassa melko ylellistä opiskelijalle ja valmistuttua olikin edessä muutto huomattavasti pienempään asuntoon.
Praasniekat vuonna 2004 Liisankadulla

Ystävät

Alkupuolen otsikointi meni hieman rakennuspainotteisesti, joten lopuksi on korkea aika korostaa sitä, mikä oikeasti saa osakuntaelämän aikaan. Parhaat osakuntamuistot rakentuvat ystävien kanssa vietetyistä juhlista, yhdessä järkätyistä tapahtumista, vitsailusta ja hulluista ideoista sekä pienistä sekoiluista. Pieni osakunta oli minulle erinomainen opiskelijayhteisö toteuttaa itseään.

Osakuntaelämä ei onneksi pääty valmistumiseen. Opiskeluajan jättämiä vieroitusoireita saa lääkittyä käymällä osakunnan tapahtumissa silloin tällöin vielä valmistumisen jälkeenkin. Viikonloppuisin. Keskellä viikkoa juhliminen ei minulta enää onnistu entiseen tapaan.

TUURE KIVIRANTA

Isännän ihmeellinen

Pousse-café

Kuva: Pekka Torvinen

Esimerkkiresepti - Havana Rainbow:
  1. Punainen: 0,75cl Granaattiomenasiirappi
  2. Kirkas: 0,75cl Anisette (jätetty pois kuvan juomasta - puutteellinen saatavuus)
  3. Violetti: 0,75cl Parfait Amour (jätetty pois kuvan juomasta - lasin pieni tilavuus)
  4. Vihreä: 0,75cl Créme de Menthe
  5. Keltainen/kirkas: 0,75cl Chartreuse (korvattu kuvassa vodkalla - puutteelinen saatavuus)
  6. Oranssi: 0,75cl Rommi

Pousse-café (kirjaimellisesti "kahvintyöntö"; käytännössä digestiivi) kehitettiin Ranskassa 1800-luvun alkupuolella. Kyseessä on baarimikkojen taidonnäyte, jonka värikkäitä kerroksia on usein mieluisampaa katsella kuin maistella. Nämä visuaalisesti kauniit kerrokset maistuvat nimittäin toisiinsa yhdistettyinä aivan hirveältä. Tästä johtuen juoma tarjoiltiin usein pillin kanssa, jotta kerrokset oli mahdollista nauttia yksi kerrallaan. Tämä on ainoastaan marginaalisesti miellyttävämpi ratkaisu, sillä nesteiden tiheyksistä johtuen väkevimmät juomat kelluvat parhaiten, ja ovat näin ollen imujärjestyksessä ensimmäisinä.

Vaikka autenttista pousse-caféta ei tänä päivänä juuri kukaan täysijärkinen halua tilata, juoma on silti ansainnut paikkansa historiassa modernien kerrostettujen shottien esi-isänä. Pousse-café levisi ensin siirtomaalaisten mukana 1840-luvulla New Orleansiin, josta juomatyyppi on sittemmin jatkanut matkaansa New Yorkissa jalostuneen pohjoisamerikkalaisen cocktail- ja baarikulttuurin globalisoitumisen myötä ympäri maailman. Olipa juomalla aikanaan oma nimikkolasinsakin, jota pidetään ulkonäöstään huolimatta likööri- eikä shottilasina, koska juoma oli tarkoiteltu hiljalleen digestiivinä siemailtavaksi (hulluja nuo gallialaiset). Tämä on siitäkin merkittävää, että moderni "shottilasi" - johon kerrostetut juomat nykyisin tyypillisesti valmistetaan - ajoittuu vasta n. 1940-luvun New Yorkiin.

Pousse-café -juomissa on yleensä 4-7 kerrosta. Mitä enemmän kerroksia, sitä vaikeampaa ne on saada pidettyä erillään. Kerrokset valutetaan tiheysjärjestyksessä hiljalleen lusikan selkäpuolta pitkin lasiin. Lusikan tulee valuttaessa olla mahdollisimman lähellä nesteen pintaa, kuitenkaan koskettamatta sitä. Tämä vaatii vakaan käden. Lisäohjeita saa vaikkapa YouTubesta.

JOONAS VAITTINEN

Emännän erikoinen

Cacio e Pepe

Kuva: Pekka Torvinen
  • 250 g spagettia
  • 2 rkl voita
  • 2 rkl oliiviöljyä
  • noin 2 rkl vastarouhittua mustapippuria
  • tilkka pastan keitinvettä
  • 100 g pecorino romano -juustoa

Cacio e Pepe on yksi maailman yksinkertaisimmista mutta samalla parhaimmista ruuista. Periaatteessa ruoka on vain pastaa, pippuria ja juustoa. Käytännössä se on taivaallista. Tämä roomalaisten suosikki on myös mm. maailmaa kiertävän kokki Anthony Bourdainin lempiruoka.

Aloita rouhimalla mustapippuri. Ruoan onnistumisen kannalta vastarouhittu mustapippuri on ensisijaisen tärkeä ainesosa. Tätä valmistusvaihetta et voi ohittaa ostamalla kaupasta valmiiksi rouhittua mustapippuria, piste. Sen ja vastarouhitun pippurin ero on kuin yöllä ja päivällä. Kaksi ruokalusikallista ei ole määrä eikä mikään, sen rouhii tai murskaa hyvillä välineillä – esimerkiksi morttelilla – parissa minuutissa.

Raasta pippurin rouhinnan jälkeen juusto. Pecorino romano on hiukan parmesaania muistuttava, lampaanmaidosta tehty erittäin voimakassuolainen juustoherkku Italiasta. Juustoa ei voi koskaan olla liikaa, joten jos raastat yli sata grammaa, ei se mitään.


Kuva: Pekka Torvinen


Laita spagetti kiehumaan kunnolla suolattuun veteen. Nyrkkisääntö on yksi teelusikallinen suolaa vesilitraa kohden ja yksi vesilitra sataa pastagrammaa kohden. Lisää myös tilkka oliiviöljyä.

Kuumenna paistinpannu ja lisää siihen voi ja oliiviöljy. Kun voi alkaa kuplia, vähennä lämpö miedoksi ja lisää pannulle noin puolet rouhitusta mustapippurista. Anna pippurin paistua muutama minuutti.


Lisää pannulle jonkin verran pastan keitinvettä. Veden määrää on vaikea sanoa tarkasti, mutta iso salaattilusikka on melko hyvä mitta. Yksi tai kaksi sellaista – ja kyllä, vettä heitetään kuumaan rasvaan ja se toimii!

Lisää pannulle minuutin tai kahden päästä hiukan al denteksi jätetty spagetti ja pyörittele sitä vähän, jotta pippurit sekoittuvat. Lisää spagetin sekaan juusto ja sekoita hyvin. Ripottele päälle loppu pippurirouhe.

Maista ja mielesi luulee sinkoutuneensa keskelle keväistä Roomaa.

Vinkkejä:
Ruoka on onnistunut täydellisesti, mikäli pannulla spagetin alla on lopuksi vielä jonkin verran rasvaa jäljellä. Mikäli spagetti imi kaiken, oli keitinvettä pannulla liian vähän.
Osan pecorino romano -juustosta voi korvata parmesaanilla. Mausta tulee tällöin peh-meämpi.

Parmesaanista voi myös tehdä astiat, joista cacio e pepe tarjoillaan. Karkeaa parmesaani-raastetta sulatetaan tällöin pannulla sen verran, että sitä voi muokata. Sen jälkeen laite-taan hiukan sulanut kiekko sylinterimäisen muotin päälle ja annetaan jäähtyä. Voilà!
PEKKA TORVINEN

Uusi sielu - Vanha pieru

Uusi sielu


Nimi: Satu Tahvanainen
Ikä: 20
Syntymäpaikka: Polvijärvi
YO-kirjoitusvuosi: 2011
Mitä opiskelet? Suomen kieltä Helsingin yliopistossa
Harrastukset: Eipä oikeastaan ole tällä hetkellä mitään ihmeellisiä harrastuksia.
Nykyinen asuinpaikka: Osakunnan kämppä Vallilassa.
Osakunta-aktiivisuus: -

Milloin ja miksi tulit osakuntaan?
Tänä syksynä, koska kuulin huhua, että osakuntatoiminta on mukavaa.

Ensimmäiset muistot osakunnasta?

Kun ensimmäistä kertaa lähdin etsimään, missä karjalaisen osakunnan tilat ovat, en löytänyt mistään edes Leppäsuonkatua. Seuraavana päivänä päätin lähteä uudelle etsintäkierrokselle. Pääsin perille, mutta kylläpä tuli taas pitkään ihmeteltyä, minne suuntaan sitä pitäisi mennä.

Viestiä vanhoille pieruille?

Koittakaa kestää, kun mie tulen taas kysymään erittäin fiksuja kysymyksiä aiheesta Helsinki!

Vallila vai Patola?
Vallila, kun en mie ole koskaan nähnytkään Patolaa.

Vinkkejä syysmasennuksen poistoon?

Suklaa auttaa aina.

Ketä pitäisi haastatella seuraavaksi?
Jotakin, jota ei ole ennen haastateltu tähän. Vaikkapa Manua!

Vanha pieru

 

Nimi: Pekka Torvinen
Ikä: 26 (huhhuh!)
Syntymäpaikka: Joensuu
YO-kirjoitusvuosi: 2005
Mitä opiskelet? Viestintää valtsikassa
Harrastukset: Kirjallisuus (lähinnä vanha ranskalais-venäläinen), rock 'n' roll, Bob Dylan, osakuntasähly
Nykyinen asuinpaikka: Vallgård, Helsingfors
Osakunta-aktiivisuus: Liian suuri.









Milloin ja miksi tulit osakuntaan?
2005 syksyllä tulin katsomaan, miltä näyttää järjestö jolta sain asunnon. Hyvältähän se näytti ja sillä tiellä ollaan edelleen.

Ensimmäiset muistot osakunnasta?

Muistan erityisen hyvin tai siis huonosti eräät fuksisyksyn jatkot Bottalla, kun silloinen kuraattorimme OP tarjosi viinapaukkuja liukuhihnalta ja tuolloin nuoret tähdet Antti Saarelainen ja Jussi Litja läträsivät myös aivan kiitettävästi. Itse päädyin pitkän WC-reissun kautta kotiin jotenkin, mutta miten, siitä minulla ei ole aavistustakaan. Heräsin seuraavana päivänä sängystäni kaikki vaatteet päälläni ja kengät edelleen jalassa.

Viestiä uusille sieluille?

Opiskelu ei ole itseisarvo, itsensä sivistäminen on. Ainakin puolet yliopistosivistyksestä on osallistumista järjestötoimintaan eikä luennoille.

Vallila vai Patola?
Vallila ikuisesti.

Vinkkejä syysmasennuksen poistoon?
Älkää ainakaan lukeko tässä lehdessä ilmestyvää juttuani Albert Camus'ta.

Ketä pitäisi haastatella seuraavaksi?
Mielestäni arvoisa kuraattorimme on tarpeeksi vanha pieru.


Helppoa ja halpaa asumista Karjalaisen Osakunnan asunnoissa

Karjalaisella Osakunnalla on paljon asuntoja suhteutettuna sen jäsenmäärään. Viime vuosina kaikki osakunnan aktiivijäsenet ovat saaneet asunnon asuntohaussa (asuntohakemuksen ollessa puutteeton), ja muutamia asuntoja on jäänyt myös muille jäsenille. Asunnot sijaitsevat Vallilassa, jossa on enimmäkseen yksiöitä ja muutama kaksio, ja Patolassa, jossa on kaksioita ja kolmioita. Lisäksi Patolaan ollaan juuri rakentamassa uutta taloa, johon Karjalaiselle Osakunnalle on tulossa muutama noin 30 m²:n yksiö. Osakunnan erilaisissa asunnoissa asuvat Heikki, Veera sekä Emmi ja Antti kertoivat oman näkökulmansa osakunta-asumiseen.


”Pärjään suht yksinkertaisella”

"pärjään suht yksinkertaisella"
Kuva: Heikki Karvinen
Heikki on muuttanut Vallilan 17,5 m²:n yksiöönsä heti fuksivuotenaan saatuaan asunnon fuksiasuntohaussa. Heikki muutti osakunnalle, sillä fuksiasuntohakemuksen tekeminen ei vaatinut paljoa, ja hänellä kävi hyvä arpaonni. Asunnon hyviä puolia ovat keskeinen sijainti sekä asumisen helppous ja halpa hinta. Heikille on asunnossaan tarpeeksi tilaa, sillä hän pärjää suht yksinkertaisella sisustuksella. Asunnossa parantamisen varaa olisi keittiötilassa. Lisäksi talon hissi voisi olla suurempi ja vähemmän reistaileva. Heikki kehuu asuintaloaan rauhalliseksi, vaikka asunnot ovatkin opiskelijakämppiä. Vain kerran Heikin on tehnyt mieli lopettaa naapurin aamuyön jatkot aikaisen työaamun odottaessa. Yleensä hän on vain mennyt mukaan juhliin, jos ei ole saanut nukuttua muiden juhlimisen takia.

Oikea koti

Oikea koti
Kuva: Veera Hatakka
Myös Veerasta on mukavaa, että naapurista löytyy kavereita bile- tai iltateeseuraksi. Veera on muuttanut juuri takaisin 32,5 m²:n kaksioonsa vaihtovuoden jälkeen. Hänestä osakunnan asunnoissa on rento meininki ja hyvä asua, sillä asunnot ovat halpoja yksityisiin verrattuna, naapurit eivät ole tiukkapipoisia ja Vallilan sijainti on mainio. Vallilaan on inhimillistä kävellä keskustasta aamuyölle venähtäneen illanvieton jälkeen. Veeralle on tärkeää, että asunto näyttää ja tuntuu oikealta kodilta. Hän rakastaa sisustamista ja on muuttanut asunnon ilmettä vaihdon jälkeen taluluilla ja uudistamalla värimaailmaa. Kaksiossa on Veeralle hyvin tilaa, kaappeja on paljon ja kaksi huonetta mahdollistaa eri toimintojen sijainnin eri huoneissa. Asunnon huonoin puoli on sen keittiötilan pienuus asunnon kokoon suhteutettuna.

Patolaan päätynyt pariskunta



Patolan 60 m²:n kolmiossa asuva kuraattori-varakuraattori pariskuntamme Antti ja Emmi ovat valinneet Patolan asunnon suuren koon ja alhaisen hinnan vuoksi. Kolmioon mahtuu hyvin molempien tavarat, myös Emmin kangaspuut. Sisustusasioissa pariskunta on päässyt sopuun niin, että Emmi ehdottaa sisustusratkaisuja Antin kelpuutettavaksi. Aikaisemmin he ovat molemmat asuneet itsekseen Vallilassa ja Antti lisäksi Patolan kaksiossa, minkä vuoksi he osaavat hyvin vertailla Patolaa ja Vallilaa. Patolan asunnoissa on yksi asia, jota Vallilasta ei löydy – oma lasitettu parveke! Patolassa pääsee myös melkeinpä aina kun haluaa sekä saunaan että pesutupaan. Vallilan sijainti on Patolaa parempi, mutta Patolastakin pääsee hyvin liikkumaan erityisesti autolla ja poikittaissuuntaisia bussireittejä pitkin.

HANNA AHTONEN

...ja taas on pieniä phukseja

Kuva: Riina Parviainen

Fuksi, Fuchs. Korkeakoulujen ensimmäisen vuosikurssin opiskelija. Sitsit. Akateeminen pöytäjuhla korkeakouluopiskelijoille. Mitä saadaan kun nämä kaksi asiaa yhdistetään? No tietenkin fuksisitsit!


Fuksimajurit toivottavat sitsaajat tevetulleiksi juhlaan
Osakunnalla vietettiin tämänvuotisia fuksisitsejä hyvässä hengessä lauantaina 22.9. Ihastuttavia fuksityttöjä oli paikalle uskaltautunut seitsemän kappaletta ja vanhempia opiskelijoita opastamaan parikymmentä. Osa fukseista oli sitsannut jo aiemmin, mutta muutama pääsi kurkistamaan sitsaamisen ihmeelliseen maailmaan nyt ensimmäistä kertaa.


Isäntä juomineen - kyllä kelpasi! Kuva: Riina Parviainen







Mitä fuksisitseillä sitten tapahtui? No samaa mitä yleensäkin! Syötiin (hyvin), laulettiin (aika paljon) ja juotiin (osa vähemmän, osa sitäkin enemmän). Pöydät oli katettu kauniisti, viini oli hyvää ja ruoka maistuvaa. Fukseille - ja civiksillekin muistutukseksi - kerrottiin hieman sitsien etiketistä ja Karjalaisen Osakunnan historiasta. Kulttuurisihteerimme Kaisa Kortelainen viihdytti juhlijoita kauniilla musiikkiesityksellään. Teinilaulun jälkeen pöydät korjattiin ja oli taas aika jatkojen ja tanssilattian valloituksen. Kaiken kaikkiaan oikein onnistuneet fuksisitsit!

KATRI PARVIAINEN



Näin hyvältä maistui isännän ihmeellinen - pousse-café! Kuva: Riina Parviainen

JEE! Oli hauskaa! Kuva: Riina Parviainen
Kuva: Riina Parviainen


Fuksina jälleen

Vaihdoin pääainetta tänä syksynä. Vanha tutkinto sai jäädä uuden tieltä. Samalla vaihtui tiedekunta, opiskelukaverit ja melkein myös kampus. Tänä syksynä olen siis toinen osakunnan fuksimajureista mutta samalla myös itse taas fuksi. Päätin pohtia, löytäisinkö mitään eroja edelliseen fuksisyksyyni, ja lisäksi hieman sitä, millaista fuksimajurin kiireisin aika eli alkusyksy on ollut.

Edellisestä fuksivuodestani on kaksi vuotta. Ei siis ollenkaan pitkä aika. Mutta tuntui silti aivan erilaiselta aloittaa opiskelut toista kuin ensimmäistä kertaa Helsingin yliopistossa. Ei enää jännittänyt samalla tavalla. Nyt tiesin jo, mitä ovat weboodi, hops ja HYY. Kurssi-ilmoittautumiset oli helppo hoitaa itsekseen ja sähköposti säilyi samana. Iso ero oli kuitenkin siinä, että sivuaineeni luentoja lukuun ottamatta ensimmäistä kertaa oikeasti viihdyin jo heti ensimmäisillä opetuskerroilla! Oli hienoa huomata, että nyt ala on oma. Viime kevään uurastus ja satojen muistiinpanosivujen tekeminen siis kannatti. Mikäs sen parempi palkinto uurastuksesta!

Ihminen kasvaa ja kehittyy jatkuvasti. Kahdessa ikävuodessa varhaislapsuudessaan lapsen kehitys on huimaa ja huomattavaa. Kahdessa ikävuodessa parikymppisen nuoren kehitystä ei enää huomaakaan kukaan muu kuin nuori itse. Jotenkin kuitenkin koin kahden vuoden tehneen minut – kummallista ja epäarvattavaa kyllä – vanhemmaksi. Ihan henkisestikin. En enää ollut niitä nuorimpia aloittaneiden kohdalla enkä täysin jakanut heidän ajatusmaailmaansa. Onneksi meitä aloittaneita oli sen verran paljon, että löysin kyllä oman porukkani ja ne mukavimmat tyypit.

Kuten varmasti monella muullakin opiskelijalla, alkusyksy tuntui kiireiseltä. Oli omat fuksijutut; opiskelut ja niiden suunnittelu, työt, bileet ja uusiin ihmisiin tutustumista. Oli muutto. Oli ystävät, oli perhe, oli koira. Oli käytävä salilla ja juoksemassa. Oli elämä. Sitten oli myös osakunta ja sen fuksit, joista minun yhdessä toisen fuksimajurin kanssa tuli huolehtia. Oli saatava heidät liittymään osakuntaan, järjestettävä tapahtumia ja pidettävä huolta, että he viihtyvät. Virka oli kummallekin uusi, joten ehkä emme aina olleet kärryillä siitä, mitä tulisi tehdä. Ulkopuolelta sain kuulla vihjauksia siitä, että voisimme tehdä enemmän. Mutta mitä jos tekee jo parhaansa niillä resursseilla, joita itsellään käytettävissä sillä hetkellä on? Sen kyllä myönnän, että olen aina ollut hieman laiska, ja osaan paremmin kuin hyvin jättää asiat viime tippaan. Kiire kuitenkin vaikutti sen verran paljon, että parempi organisointikyky olisi tullut tarpeen. Viihdyn kuitenkin fuksimajurin virassa. Pidän uusiin ihmisiin tutustumisesta ja tietysti minusta on mukavaa, jos saamme uusia ihmisiä mukaan osakunnan toimintaan.

Fuksi(majuri)na on oikeasti siis kivaa! Saa käydä tapahtumissa, saa tutustua uusiin ihmisiin, saa uusia ystäviä. Osaa nauttia hetken levähdystauoista. Saa nauttia työnsä tuloksista. Ja lopuksi se hienoin; sitseillä saa nousta penkille korkkareissa huojumaan kaksi kertaa fuksilaulun aikana. Jes.


KATRI PARVIAINEN

Moninaisuuden ylistys

Me kukin kannamme mukanamme valtavan määrän ominaisuuksia, itse valittuja ja meille sälytettyjä. Nämä ominaisuudet – sukupuolesta, yhteiskuntaluokasta, kansallisuudesta, koulutusasteesta ja seksuaalisista mieltymyksistä siihen juommeko mieluummin kahvia vai teetä, harrastammeko liikuntaa, mikä on lempikirjamme – jakavat meitä, ajavat meidät yhteen tai erilleen. Kovin usein kuitenkin päädymme samankaltaisten ihmisten seuraan, nyökyttelemään vierustoverin mielipiteelle.

Kun jollekin ihmisryhmälle ajetaan oikeuksia, vedotaan usein siihen, kuinka samanlaisia me kaikki ihmisrodun edustajat olemme. Sukupuolineutraalia avioliittolakia puolustettaessa muistetaan huomauttaa, että homot ovat ihan tavallisia ihmisiä – katsokaa nyt, haluamme ihan samaa kuin te, avioliiton, omakotitalon ja liudan lapsia! Maahanmuuttajat ovat hyväksyttäviä, kunhan vain sopeutuvat suomalaiseen kulttuuriin ja tapoihin, oppivat kielen eivätkä tuo tänne omia ihmeellisiä tapojaan. Yhteiskuntaluokan käsite on jo jonkin aikaa koettu haudata vanhanaikaisuuteen vedoten, mehän olemme kaikki yhtä suurta keskiluokkaista massaa!

Mutta onko samanlaisuuteen pyrkiminen sittenkään ainut tie saavuttaa yhtäläisiä oikeuksia? On toki tärkeää huomioida ne seikat, jotka meitä ihmisinä yhdistävät; on helpompaa hyväksyä toisenlaiset, kun tajuaa heidänkin tuntevan nälkää, pelkoa ja iloa, kun ymmärtää tarpeen läheisyyteen ja rakkauteen. Ihmettelen kuitenkin, miksi erot pitäisi häivyttää. Ennemminkin eron käsitettä tulisi laajentaa ja pohtia sitä, kuinka eroista syntyy yhteistyötä. Se, että yksi ihminen kantaa sisällään monenmoisia attribuutteja, kiinnostuksenkohteita ja mielipiteitä, on mielestäni mahdollisuus. Ei yksikään ihminen ole toisen ihmisen kuva, muttemme lopulta ole niin kovin kaukana toisistamme.

Ymmärrän, että on vaikeaa nähdä eroavaisuuksien taakse – kun ohitan Elielinaukiolla perussuomalaisten vaalikojun, tuhahdan ja käännän katseeni. Miksi? Miksi on niin vaikeaa nähdä oman ajatusmaailman (ja usein lähipiirin läheltä liippaavan ajatusmaailman) ulkopuolelle? Usein sitä päätyy ajattelemaan, ettei minulla ole mitään yhteistä vaikkapa juuri perussuomalaisia äänestävän, lihaa syövän, perinteisiä arvoja kannattavan heteromiehen kanssa. Mutta ehkä onkin. Ehkä seuraamme molemmat jalkapalloa tai omaamme saman lempielokuvan.

Tässä postmodernissa ajassa identiteettimme eivät ole yhtä vahvasti sitoutuneita kuin aiemmin, mutta ehkä tämä tuo juurettomuuden sijaan uusia mahdollisuuksia löytää pienin yhteinen jaettava erilaisten ihmisten välillä – kuitenkaan kieltämättä sitä, että eroja on, pakottamatta yhtäläiseen ja kapeaan muottiin. Tämä kuitenkin vaatii vastaantuloa monelta suunnalta, eikä merkitse sitä, että vain marginaaleista lähestytään keskustaa, niin sanottua valtaväestöä. Joten siis: vaikka vaikeaa olisi, pyritään näkemään kanssaihmiset monine ominaisuuksineen yksilöinä, kokonaisina; ei luonnonoikkuina tai näkyalattomina konservatiiveina. Vivahteet ovat rikkaus.

KATJA ORPANA

Iloa saaressa, laulua rinteessä – Rokki 2012

Yhteen kesäiseen viikonloppuun mahtui taas kerran enemmän kuin olisi uskonutkaan. Oltiin ystävien seurassa ja tavattiin tuttuja - myös pari wiipurilaista Pohjois- Karjalan perukoilla heilumassa. Oli draamaa ja rakkautta. Puhallettiin palloja, todistettiin ”synnytystä”, pestiin mekon punaviinitahrat pois spritella ja kadotettiin kaveri vessareissulla. Oli palaneita olkapäitä ja kauloja sekä muutaman kanssarokkailijan riehakkaan juhlinnan seurauksena murtunut musta varvas, nyrjähtänyt nilkka sekä muussaantunut banaani. Oli heinäkuu 2012 ja Ilosaaressa rokattiin. 

Kuva: Pekka Torvinen
Ilosaarirokin ensimmäisten esiintyjien julkistaminen perinteisesti Sulon päivänä helmikuussa nostatti esiin hurraa-huutoja. Pitkästä aikaa tuli tunne, että rokkiin on päästävä nimenomaan katsomaan ja kuuntelemaan juuri näitä artisteja. Pakkohan sinne on päästävä muutenkin joka vuosi, mutta nyt The XX ja Antony and the Johnsons vielä lisäsivät rokkihuuman odotusta.
Oma rokkini alkoi viime keväänä suuren yleisön suosioon ponnahtaneen Stigin tahtiin. Epäilin pitkään, kuinka hänen musiikkinsa voi toimia jo niin aikaisin, rentolavan ensimmäisenä esiintyjänä. No hyvinhän se toimi ja siinä jammaillessa rokki sai oivan lähtölaukauksen. Myös koko rokin paras keikka koettiin lauantai-iltana YleX-teltassa. Illan viimeinen esiintyjä The XX soitti intensiivisesti ja tarjosi huimaavan kaunista ja liikuttavaa musiikkia. Keikkapaikkana teltta sopi tarkoitukseen hyvin.

Tänä vuonna Ilosaaressa tapahtui muutamia uudistuksia: rokkialuetta uudistettiin Sue-lavan siirtyessä laululavan taakse sekä ennen ilmaiset viinanarikat olivat muuttuneet nyt maksullisiksi. Molemmat tulivat tutuiksi, vaikka oma visiittini uudelle puolelle jäikin sangen lyhyeksi, sillä lavan musiikillinen anti ei oikein vastannut omia mieltymyksiäni. Kävin kuitenkin kuuntelemassa Ilosaari-loungessa, kuinka M.A. Numminen (jonka päälle olin ajaa aikaisemmin aamulla pyöräillessäni Joensuun keskustassa) sekä Pedro Hietanen kertoivat urastaan ja siitä kuinka he eivät enää Ruotsissa keikkaillessaan iske Ruotsin naisia. Eräs kanssarokkailija ehti jo toivoa kaksikon esittävän pirteän kipaleen nimeltä Wovon man nicht sprechen kann,mutta tällä kertaa Wittgensteinin viisaudet jäivät valitettavasti kuulematta.

Viinanarikatkin ansaitsivat vierailun jos toisenkin. Juomien säilytyksen maksullisuus eli euron hinta nyt ei päätä huimannut, mutta hidasti jonojen vauhtia. Varsinkin kuuden maissa lauantai-iltana viinanjanoisten ihmisten muodostama jono kasvoi narikoiden edessä ennennäkemättömän pitkäksi – niin pitkäksi että ehdin jo totaalisesti hermostua tilanteeseen. Jonon pituuteen tosin osittain vaikutti varmasti se, että sillä hetkellä yksikään ”suuri” artisti ei esiintynyt ja että kaikille sattui syntymään jano yhtä aikaa.

Kuva: Pekka Torvinen
Sunnuntaina keskityttiin kerrassaan hämmentävän paljon vain kuuntelemaan keikkoja. Regina ja First Aid Kit olivat kerrassaan ihania ja sopivat mainiosti viimeiseen iltapäivään. Ja myöhään illalla rokin huipennus, Joensuun kaupungin orkesterin kanssa esiintynyt Antony and the Johnsons laittoi tyylikkäästi pisteen vuoden 2012 juhlille. Huikean hieno taustakangas loi lavalle elokuvamaisen tunnelman ja etenkin screeneiltä katsoessa tuntui kuin olisi seurannut tyylikästä esitystä mustavalkotelevisiosta. Antonyn show'lle olisi kuitenkin paremmin sopinut oikea konserttisali, ja sitä olisi seurannut mieluummin istuen, jolloin näkökentän edessä törttöilevät päät ja teltan takaa anniskelualueelta kaikunut valtava metakka eivät olisi häirinneet. Mutta mitäpä pienistä. Hienon kokemuksen saaneilla Joensuun kaupunginorkesterin muusikoilla oli lavalla silmin nähden hauskaa ja he saivatkin suuret ansaitsemansa aplodit keikan jälkeen. Antony itse oli tietenkin upea ja upea oli show. Siihen oli hyvä lopettaa ja olla tyytyväinen.

Seuraavana aamuna iski tuttu haikeus. Siinä se oli, rokki 2012. Vihdoin se tuli, ja nopeasti se meni. Mutta hauskaa oli taas, kiitos siitä. Pian voimme taas aloittaa odottamaan seuraavaa. Oi heinäkuu.
RIINA PARVIAINEN

 

”Meidän on ajateltava, että Sisyfos on onnellinen”

”On olemassa vain yksi todella vakava filosofinen probleema: itsemurha. Kun ihminen arvioi onko elämä elämisen arvoinen vai ei, hän itse asiassa vastaa filosofian peruskysymykseen.”


52 vuotta sitten kuolleen kirjailija-moralistin Albert Camus’n tekstit ovat edelleen ajankohtaisia. Hänen absurdisminsa ja hänen kehotuksensa kapinoida kaikkia totalitaarisia järjestelmiä vastaan aikana, jolloin eurooppalaisen ihmisen sielu on revitty rikki lopullisesti ja peruuttamattomasti 1900-luvun teurastuksessa, kaikuvat edelleen ihmiskunnan keskuudessa kuin kutsuhuuto ja varoitus.

Camus’n romaaneista Sivullinen on ylivoimaisesti tunnetuin, mutta sen jälkeen ilmestyneet Rutto ja Putoaminen ovat mielestäni mielenkiintoisempia. Camus ei koskaan ollut romaanitaiteen uudistaja. Hän pysyi klassisessa muodossa eikä ryhtynyt kirjoittamaan metatarinoita. Jokaisessa hänen kolmessa romaanissaan muoto kuitenkin palvelee teoksen sanomaa, joskin hienovaraisesti. Kiinnitti muotoon huomiota tai ei, paistaa jokaisesta kolmesta romaanista läpi ajattelun kirkkaus ja vakaumuksen järkkymättömyys. Toisin kuin moni muu niin sanottuun eksistentialistiseen liikkeeseen kuulunut, Camus ei koskaan kirjoittanut liian monimutkaisesti tai hämärästi.

Camus’n romaaneita luetaan edelleen, mutta hänen esseensä on ainakin Suomessa suureksi osaksi unohdettu, vaikka niitä on suomennettu iso kasa. Se on harmi, sillä Camus’n ajattelu ja vakaumus tulevat kaikkein selvimmin esiin juuri esseissä. Aionkin siksi esitellä Camus’n ajattelun pääpiirteet näiden esseiden avulla. Keskityn nyt vuonna 1942 julkaistuun Sisyfoksen myyttiin (Le Mythe de Sisyphe). Turvaudun lähes pelkästään teoksen suomennettuihin osiin ja Robert de Luppén 50-luvulla kirjoittamaan ranskankieliseen Camus’n ajattelun kehitystä selventävään teokseen. Sisyfoksen myytin ajatuskulut avaavat myös Sivullisen lukemiseen uusia näkökulmia.

Absurdi tunne ja mitä sille tekisi


Sisyfoksen myytti alkaa tämän tekstin aloittaneella sitaatilla. Se on tutkielma maailman välinpitämättömyyden ja siihen merkitystä pyrkimään luovan järjen perustuvanlaatuisesta kuilusta, jossa tapaamme absurdin. Maailma on meille perustavanlaatuisesti tuntematon ja vaikka me kuinka yritämme antaa sille merkitystä, vaikka me kuinka kaipaamme sen järjellisyyttä, vaikka me kuinka luokittelemme sitä, se pysyy hiljaa. Mielettömyyden, absurdin tunne syntyy tästä juovasta:
Saattaa tapahtua, että kulissit romahtavat ympäriltämme. Ylösnousu aamulla, raitiovaunu, neljä tuntia toimistossa tai tehtaassa, ateria, raitiovaunu, neljä tuntia työtä, ateria, yöuni ja maanantai tiistai keskiviikko torstai perjantai lauantai samaa menoa, useimmiten kuljemme mukavasti tätä tuttua tietä. Mutta eräänä päivänä herää yhtäkkiä kysymys ”miksi” ja kaikki alkaa tuosta hämmästyksen värittämästä kyllästymyksestä.
Tästä tunteesta ovat kirjailijat, filosofit ja muut ajattelijat puhuneet ja kirjoittaneet satoja, jopa tuhansia vuosia. Siitä on jo kaikki sanottu, myöntää Camus. Jokapäiväinen keskustelu saa noista ajatuksenkuluista puheenaiheita. Camus’n tarkoitus ei ole kerrata noita ajatuksia, vaan pohtia niiden seurauksia. Sillä siitä hetkestä lähtien kun tunnistamme absurdin, se muuttuu Camus’n mielestä intohimoksi. Camus haluaa viedä absurdin järkeilyn loppuun asti. Hän ottaa käsittelyynsä samaa juopaa tutkineita ajattelijoita: Jaspers, Heidegger, Kierkegaard, Šestov, Husserl ja Scheler ovat kukin vuorollaan pohtineet absurdia ja kaivanneet maailmalle jotain selitystä. Kaikki nämä pohdiskelijat ovat lähteneet samasta määrittelemättömästä maailmankaikkeudesta ja päätyneet hyvin erilaisilla menetelmillä ja jopa erilaisilla päämäärillä samaan lopputulokseen eli absurdiuden kumoamiseen. He kaikki ovat Camus’n mukaan yrittäneet ”sinnikkäästi tukkia järjen kuninkaallista kulkuväylää ja löytää uudelleen totuuden suorat tiet”.

Esittelen tässä Camus’n mielipiteen Kierkegaardista, yhdestä lempiajattelijoistani. Seuraava sitaatti on pitkä, mutta summaa Kierkegaardin melkolailla täydellisesti:

Kierkegaard, joka on ehkä kiehtovin kaikista, saavuttaa ainakin osalta elämäänsä enemmänkin kuin absurdisuuden pelkän toteamisen, hän kokee sen. Tuo mies, joka kirjoittaa: ”Varmin tapa vaieta ei ole suunsa kiinni pitäminen, vaan puhuminen”, varmistuu heti alkajaisiksi siitä, ettei mikään totuus ole ehdoton eikä voi tehdä tyydyttäväksi elämää, joka jo sinänsä on mahdoton. Tämä tiedon Don Juan käyttää useita salanimiä ja kirjoittaa useita täysin vastakohtaisia teoksia, hänen kynästään lähtee samaan aikaan teos Mieltäylentäviä puheita, ja sellainen kyynisen spiritualismin käsikirja kuin Viettelijän päiväkirja. Hän torjuu lohdutukset, moraalit, tyynnyttävät periaatteet. Hän tuntee okaan sydämessään, mutta ei varo sen aiheuttamaa tuskaa. Hän päinvastoin herättää sen henkiin, ja kohtaloonsa tyytyväisen ristiinnaulitun epätoivoisella riemulla hän rakentaa pala palalta selvänäköisyyden, kieltämisen, komedian, demonisen ihmisen kategorian. Nuo samalla kertaa sekä hellät että ilkkuvat kasvot, nuo tanssinpyörähdykset, joita seuraa sielun pohjasta kumpuava huuto, ovat juuri absurdi sielu, joka kamppailee ylivoimaisen todellisuuden kanssa. Ja myöskin se hengellinen partioretki, joka johtaa Kierkegaardin rakkaisiin skandaaleihinsa, sekin alkaa samasta kaoottisesta kokemuksesta, siitä, josta kulissit on riisuttu ja joka on palautettu alkuperäiseen hajaannukseensa.
Huh. Kierkegaard kuuluu lopulta kuitenkin siihen eksistentiaalisten filosofien joukkoon, jonka teoriat ”suosittelevat pakoa”:
Merkillisen päättelyn kautta, jossa he lähtevät järjen raunioille laskeutuneesta absurdisuudesta ja jossa he liikkuvat suljetussa, ihmisyyteen rajoittuvassa maailmankaikkeudessa, he jumalaistavat sen, joka murskaa heidät ja löytävät toivon syyn siinä, joka riistää heiltä kaiken. Tämä pakollinen toivo on kaikissa olemukseltaan uskonnollinen.
Kierkegaard kammosi lapsuudessa kristinuskoa. Lopulta hän kuitenkin palaa sen armoon ja suorittaa ”hypyn” eli jättää älyn narikkaan ja vain uskoo. ”Kierkegaard yrittää ainakin pelastua tuolta epätoivoiselta kaipaukselta, joka hänestä näyttää olevan hedelmätön ja vailla kantavuutta.” Camus’ta kiinnostaa vain se, tekeekö absurdin luonne tällaisen näkökannan oikeutetuksi. Vastaus on hänen mielestään ei, sillä Kierkegaard ”ei säilytä tasapainoa irrationaalisuuden ja toisaalta absurdin kapinoivan kaipauksen välillä. Hän ei ota huomioon suhdetta, sitä joka varsinaisesti synnyttää absurdisuuden tunteen.”

Kierkegaard tahtoo parantua, vaikka tärkeintä on Camus’n mielestä oppia elämään sairauksiensa kanssa:
Toden etsiminen ei ole samaa kuin toivotun etsiminen. Jos ihmisen, päästäkseen pakoon tuota tuskaisaa kysymystä: ”Mitä olisikaan elämä?” on aasin tavoin nautittava ravinnokseen harhakuvitelmien ruusuja, absurdi ajattelu, sensijaan että alistuisi valheeseen, hyväksyy vapisematta mieluummin Kierkegaardin vastauksen: ”epätoivo”. Päättäväinen ihminen selviytyy loppujen lopuksi aina asiasta.
Camus kutsuukin eksistentialistista asennetta filosofiseksi itsemurhaksi. ”Eksistentialisteille kieltäminen merkitsee Jumalaa. Tämä jumala pysyykin pystyssä juuri siten, että kiellämme ihmisjärjen. -- On monia tapoja hypätä, tärkeintä on että hyppää.” Absurdille järjelle maailma sen sijaan ei ole joko täysin rationaalinen tai täysin irrationaalinen, se on vain järjetön. Camus haluaa pysyä loppuun asti uskollisena absurdisuudelle, joka on saanut niin monet ajattelijat hyppäämään turvaan. Camus ei halua hypätä, sillä hänen mielestään rehellisyys vaatii meitä pysymään jatkuvasti ”tuolla päätähuimaavalla harjanteella, kaikki muu on pakoilua”.

Elämä vailla huomispäivää


Miten tuolla harjanteella tulisi sitten elää? Minkälaiset johtopäätökset ihmisen tulee vetää maailmasta, joka on absurdi, joka ei tarjoa muuta kuin epätoivoa? Voiko ihminen elää ilman tukea tai kiintopistettä, kysyy Camus ja vastaa, että voi:
Eläminen merkitsee sitä, että pidämme hengissä absurdia. Ja se, että pidämme sitä hengissä, merkitsee puolestaan että katsomme sitä. Päinvastoin kuin Eurydike absurdi kuolee vain silloin kun käännämme sille selkämme. Näin siis kapina tulee olemaan yksi harvoista johdonmukaisista filosofisista asenteista. Kapina merkitsee sitä, että ihminen kohtaa alituiseen oman hämäryytensä. -- Tämä kapina on vain varmuutta murskaavasta kohtalosta, ilman alistumista, joka pitäisi sitä seurata.
Camus’n mielestä tämä sulkee itsemurhan mahdollisuuden pois. Se ei edusta kapinan loogista päätöstä, sillä itsemurhassa absurdius kuolee mielen mukana. ”Itsemurha on kuten hyppykin hyväksyminen äärimuodossaan.” Pysyäkseen voimassa absurdisuus ei kuitenkaan koskaan ratkea. Absurdisuus on kuoleman yhtäaikainen hyväksyminen ja hylkääminen. ”Absurdisuus on kuolemaantuomitun viimeisen ajatuksen viimeisellä äärihetkelläkin se oljenkorsi, jonka hän kaikesta huolimatta koko ajan havaitsee muutaman metrin päässä vielä päätähuimaavan putouksensa partaallakin. Itsemurhan tehneen vastakohta on juuri kuolemaantuomittu.”

Kapinan lisäksi absurdisuuden hyväksymisestä seuraa nykyhetken ihannointi. ”Absurdin ihmisen ihanne on nykyhetki ja jatkuva sarja nykyhetkiä lakkaamatta tietoisen sielun silmien edessä.” Lisäksi absurdi ihminen on välinpitämätön tulevaisuuden suhteen ja intohimoinen ammentamaan elämän tarjoamat kokemukset niin tyhjiin kuin mahdollista. Tämä voi kuulostaa nihilistiseltä, mitä se tietyssä mielessä onkin. On kuitenkin muistettava, että absurdisuus on ensin hyväksyttävä, ennen kuin ihminen on Camus’n mielestä todella vapaa. Jos ihminen ei ajattele kohtalonsa absurdiutta, ei hän todellisuudessa ole vapaa:
Ennenkuin jokapäiväinen ihminen kohtaa absurdisuuden, hänen elämänsä täyttävät erilaiset päämäärät, huoli tulevaisuudesta tai olemassaolon oikeutuksesta. Hän arvioi mahdollisuutensa, luottaa tulevaisuuteen, eläkkeeseen tai lastensa työhön. Hän uskoo vielä, että voi jollain tavoin ohjata elämänsä kulkua. Hän toimi itse asiassa kuin olisi vapaa, vaikka kaikki tosiasiat ovat valmiit kiistämään tämän vapauden. -- Absurdi ihminen tajuaa täten, ettei hän todellisuudessa ollut vapaa. Sanoakseni asian selvästi: siinä määrin kuin toivon tai olen huolissani minulle ominaisesta totuudesta, tavastani olla olemassa tai luoda, samassa määrin kuin järjestän elämäni ja todistan tunnustavani, että elämällä on jokin tarkoitus, siinä määrin luon itselleni ne raja-aidat, joiden sisään puristan elämäni.


Sisyfoksen myytti


Teoksella on nimi Sisyfoksen myytti siksi, että se päättyy Camus’n analyysiin tuosta vanhasta antiikin tarinasta. Homeroksen mukaan Sisyfos oli kaikista kuolevaisista viisain ja älykkäin. Lisäksi hän suhtautui jumaliin kevytmielisesti, paljasti heidän salaisuuksiaan ja auttoi tavallisia ihmisiä jumalien kustannuksella, rangaistuksia pelkäämättä. Kun Kuolema tuli häntä hakemaan, hän köytti sen kiinni. Lopulta Zeus haki avustajakaartinsa avulla Sisyfoksen Manalaan. Siellä hän huijasi Kuolemaa uudestaan ja pääsi takaisin elämään. ”Mutta kun hän oli jälleen nähnyt maailman kasvot, maistanut vettä ja aurinkoa, tuntenut kuumat kivet ja meren, hän ei halunnutkaan enää palata Manalan varjomaailmaan.” Hän eli monta vuotta ”erään lahden poukamassa katsellen välkkyvää merta ja maan hymyä”. Lopulta jumalat hakivat hänet takaisin Manalaan ja laittoivat hänet rangaistukseksi vierittämään suurta kiveä loputtomasti vuoren harjalle, josta kivi vieri joka kerta omalla painollaan takaisin. Camus’n mukaan jumalat olivat ajatelleet aikalailla oikein, ettei ole kauheampaa rangaistusta kuin hyödytön ja toivoton työ.

Voitaneen sanoa, että Sisyfos on absurdi sankari. ”Hänen halveksiva suhtautumisensa jumaliin, hänen vihansa kuolema kohtaan ja hänen elämänrakkautensa johtivat hänet tähän sanomattomaan kidutukseen, jossa koko hänen olemisensa kuluu päättymättömän tyhjän tekemisessä. Tämä hinta pitää maksaa, jos rakastaa tätä maailmaa.” Camus kuvittelee Sisyfoksen vierittämässä kiveä ylös jo sataan kertaan noustua rinnettä. Hän kuvittelee Sisyfoksen ruumiilliset ponnistukset, vääristyneet kasvot ja posken kiveä vasten. Sisyfos on juuri päässyt päämääräänsä ja saanut kiven ylös – vain katsoakseen sen vierivän jälleen alas. Hän lähtee kiven perään.

Sisyfos kiinnostaa Camus’ta juuri laskeutuessaan rinnettä alas. Siinä myyttimme sankarilla on levähdystauko. Se on Camus’n mukaan Sisyfoksen tietoisuuden hetki. Sisyfoksen kohtalo on traagillinen juuri tuon tietoisuuden takia, mutta samalla hän on kohtaloaan suurempi. ”Missä hänen rangaistuksensa voima olisikaan, jos häntä kannattaisi joka kerta onnistumisen toivo?”

Nykyajan työläinen askartelee elämänsä jokaisena päivänä samanlaisten tehtävien kimpussa ja hänen kohtalonsa on yhtä mieletön. mutta hän on traagillinen vain niinä harvoina päivinä, jolloin hän on siitä tietoinen. Sisyfos, jumalten proletääri, voimaton ja kapinallinen, tuntee kurjan kohtalonsa koko laajuuden: sitä hän ajattelee laskeutuessaan. Tarkkanäköisyys, jonka piti olla hänen kidutuksenaan, täydellistää samalla myös hänen voittonsa. Ei ole kohtaloa, jota halveksunta ei voittaisi.
 ***
Camus’n ajattelu muuttui toisen maailmansodan ja sen käsittämättömän tappamisvimman myötä yhteisöllisempään suuntaan. Hän pohti, voiko absurdismin yhdistää vakaumukseen siitä, että jotain meni hirvittävällä tavalla pieleen Euroopassa 1900-luvun ensimmäisinä vuosikymmeninä, vakaumukseen, että järjettömässäkään maailmassa ei ole yhdentekevää, laitetaanko ihmisiä polttouuneihin vai pidetäänkö heistä huolta. Tuosta kehityksestä ja mitan sekä kohtuuden tärkeydestä kirjoitan Pienen Puukellon seuraavassa numerossa.

PEKKA TORVINEN

KarJP:n muistolle

Välirauhan kesällä 1940 Pohjois-Karjalaan muodostettiin kaksi varuskuntaa Talvisodan käyneistä miehistä. Se kuuluisampi tuli Liperiin Ylämyllyn Palokankaalle ja Kollaalla taistelleista miehistä tehtiin varuskunta Kontiorannalle, muutaman kilometrin päähän Kontiolahden kirkolta. Lähin naapuri oli Kontioniemen keuhkotautiparantola. Sairaalan läheisyydestä johtuen muualla vääpelin räkänä tunnettu vihertävän keltainen, limainen jälkiruoka oli täällä nimeltään ”parantolan terveiset”.
Ylämyllyn varuskunnasta tuli v. 1960 Pohjois-Karjalan Patteristo, ja sellaisena se säilyi lakkauttamiseensa vuoteen 1990 saakka.

Kontiorannassa toimii vielä vähän aikaa Pohjois-Karjalan prikaati, joka on lähes sama asia kuin Karjalan Jääkäripataljoona. Prikaati kouluttaa vuosittain n. 1500 varusmiestä ja henkilöstöä on lähes  300. Uskoisin, että useimmille Pohjois-Karjalan 20 – 70 vuotiaista miehistä Kontioranta ja Jaamankankaan pusikot ovat tuttuja. Varuskunnan kyljessä toimii sotilassoittokunta, jonka kohtalo lienee sama kuin varuskunnan.

Kuten muutamat ovat jo todenneet, jää Karjalaan toki vielä varuskuntia. Ne vaan sijaitsevat ikävästi väärällä puolella rajaa ja komentokieli on outo.

Kontiolahden kunnalle 300 työpaikan menetys tarkoittaa verotulojen vähenemistä muutamalla miljoonalla ja työpaikkaomavaraisuuden heikkenemistä entisestään. Kunta on toipunut yllättävän hyvin vuoden 2007 isosta jytkystä, kun Perlos oy:n lopettaminen vei kerralla yli tuhat työpaikkaa. Tärkein selittävä tekijä lienee Joensuun läheisyys ja vaikka en mitään tilastoja onnistunut löytämään, en liene väärässä arvioidessani, että yli puolet työmatkalaisista suuntaa Joensuuhun.

Elokuvan tekijän Markku Pölösen filmikylä käsittää jo nykyisellään parantolan ja varuskunnan kantahenkilökunnan vanhat asuintalot. Nyt olisi aika laajentaa repertuaaria sotilasfarsseihin, niin varuskunnan muillekin osille tulisi käyttöä . Aluksi kannattaisi katsoa pari Vääpeli Körmyä ikään kuin varoittavina esimerkkeinä, ei ainakaan tällaisia.

Aivan kokonaan ei pyssyjen pauke Jaamankankaalta lopu, sijaitseehan siellä kansainvälisestikin tunnettu ja arvostettu ampumahiihtostadion. Sieltä Mäkäräisen Kaisakin on ponnistanut maailman huipulle. Hiihtovauhtinsa ja ampumatarkkuutensa puolesta hän hyvin kelpaisi vaikkapa pataljoonan kunniajääkäriksi.

TUOMAS PUUMALAINEN

Onni

Tämä on niitä hetkiä, kun aurinko paistaa juuri sopivasti, lämmittää muttei häikäise silmiä. Kun puut ovat vaihtaneet lehtiensä väriä eri tahtiin, osa loistaa punaisina, osa kantaa vielä vihreää pukua. Kun sulkee silmänsä ja katusoittajien musiikkia kuunnellessa voi kuvitella olevansa ulkomailla. Viesti ystävältä, joka asuu liian kaukana. Ohikulkijan hurmaava nauru. Erikoisen näköinen ikkuna, johon ei ole aiemmin kiinnittänyt huomiota.

Tai se, kun musiikki menee ihon alle. Kun vanhaa valokuvaa katsoessa matkustaa vuosien taakse, lapsuuden leikkeihin tai nuoruuden kasvukipuihin, ja on tyytyväinen siitä, että on juuri tässä kohtaa. Se, kun joku osaa pukea sanoiksi sen mitä on itse mietiskellyt. Kun taidenäyttelyssä haistaa öljyvärin. Katuvalojen loiste hämärillä kujilla. Kiiltävät lätäköt sateen jälkeen. Ihminen, jota ikävöidä.

Joskus sitä tajuaa, että huolimatta liian vähistä yöunista, sateesta silloin kun unohti sateenvarjon kotiin, kirjastomaksuista, kahvitahrasta paidassa, tylsästä luennoitsijasta taikka kasaantuvista koulutehtävistä olisikin aika helppoa olla onnellinen.

KATJA ORPANA

Sanomalehtiruno: Kumous kaljalla


Tästedes ei enää kabareita
ketkä, milloin, missä?
johtaja syntyi vuonna 1978
hän oli pudottaa korvansa
tuopin äärellä

Vesi hiertää
muuttumatonta.

KATJA ORPANA

(alkuperäinen teksti Kumous antautuu kaljalla, Helsingin Sanomat 29.9.2012 Kuiskaaja-palsta)


Selvä pyy

Toimituskunnan huomioita oikeasta ja väärästä elämästä


En ymmärrä, miksi busseissa on lämmitys päällä.

Ei ole reilua, että toisilla on kotimaisia omenoita niin paljon, että he heittävät osan roskiin, kun toisten on ostettava omat hedelmänsä kalliilla kaupasta.

Ihmisillä on kamalan paljon vaatteita päällään silloinkin, kun ulkona ei edes ole kylmä.

Huomioiden keksiminen palstalle, jonka rima on näinkin korkealla, on yllättävän vaikea tehtävä. Jos joku ajatus sattuu joskus päähän eksymään, niin sitä ei muista kirjoittaa ylös.

Matti Apunen – turha jätkä.

Liikunta pitäisi kieltää tai ainakin verottaa kovasti. Ai miksikö? Siksi että liikkuvan ihmisen energiankulutus ja sitä kautta hiilidioksidipäästöt ovat moninkertaiset liikkumattomaan ihmiseen verrattuna. Esimerkiksi muutaman tunnin pyörälenkki voi helposti tuplata päivän energiankulutuksen. Puhumattakaan siitä, että liikkuu useita kertoja viikossa.

Miksi aina valitsen väärän eli hitaimman jonon?

Joillakin ihmisillä on vaikeuksia vastata sähköposteihin.

Paras karkkiyhdistelmä on lakritsi- ja colatutti.

Töissä kaikilla on identtiset PC:t. Kahvilassa (Gaudeamus Kirja & Kahvi parhaimpana esimerkkinä) kaikilla on identtiset Macit. Mac on prekariaatin PC. Think different my ass.

Päättömien sattumusten sarja – III osa



Huda huda loppui juuri samalla hetkellä kun sankarikolmikko astui sisään Ilotalon osakuntatilojen lasiovesta. Huomasin heidät heti. Olin kuitenkin tanssinut kuin pakkopaidastaan irti päässyt mielipuoli, enkä siksi saanut kunnolla sanaa suustani, vaikka ihmetykseni kolmikon ilmestymisestä olikin yhtä suuri kuin Napoleonin Moskovassa vuonna 1812, kun Aleksanteri I ei tullutkaan antautumaan.
Ruaiuiafsss prkl aauaujj Tuiirreaa ja Jhhhusssiiii!
Mitä sie oikein sössötät, kysyi Jussi.
Hulluksi se on tullut, sanoi Tuure.
Auauuauauauauauauauauu AAAAAAAAA, vastasi Rainis.
Yskin hetken aikaa ja sain kuin sainkin lausutuksi tervetulotoivotukset niin että ne myös ymmärrettiin. Pakollisten olalle taputtelujen jälkeen etenimme kanssakäymisessämme siihen pisteeseen, jossa ihmekolmikon saapumisen syyt joutuivat lisävalaistuksen piiriin.
Mitäs te täällä? Teidänhän piti olla Uudella.
– Joo mutta ei siellä tapahtunut mitään.
– Tapahtuipas, mutta sie luulit kusseesi housuun ja lähdit.
Shhh!!! Luulin, mutta tieto ei ollut luulon väärti.
Täh?
Niin, olihan siellä menoa ennen kuin ei ollut. Tyttöjäkin oli mukana ennen kuin Jussi karkotti ne.
Siitä hujopista puheen ollen, minnekähän se ehti jo kadota?
Taisi mennä keittiöön. Siellä on normijengi.
Tässä tarinassa osakunnan keittiössä majailevia henkilöitä kutsutaan normijengiksi, sillä siellä on myös todellisuudessa – mitä se sitten ikinä tarkoittakaan melkoisen usein vakiojoukko erinäisiä osakuntalaisia, niin nuorempia kuin vanhempia, jotka syystä tai toisesta pitävät keittiöstä enemmän kuin osakuntatilojen muista fasiliteeteista. He käyvät välillä isännän kopin tiskillä, mutta palaavat nopeasti kotoisempaan ympäristöönsä. Koska tämän tarinan sivumäärä on kuin onkin rajoitettu, emme valitettavasti voi tutustua tämän normijengin illan kulkuun sen tarkemmin, emmekä voi myöskään paljastaa normijengiin tuona iltana kuuluneita jäseniä. Tämä tarina on Rainiksen, Tuuren ja Jussin. Nyt kertomukseen mukaan tullut kertojakin on vain sivuhahmo, hidaste ja liikkuva šikaani, joka, jos hänet olisi pakko nimetä, kulkisi nimellä Pekka.
Jussi tule takaisin! Otetaan kaljaa.

Oluet otettiin. Kiinnitin huomiota juuri saapuneiden ystävieni märkiin vaatteisiin. Ne selitettiin sattuman oikkuna, joka oli muille huono, mutta Jussille mitä mainioin. Tarkempaa selontekoa Rainis eikä myöskään Tuure suostunut antamaan. Asia jäi hampaankoloon, sillä Jussin seikkailut ovat ehtaa osakuntalaista kansantarustoa ja olisin mielelläni kuullut lisää. Sain tietenkin myöhemmin tietää mitä oli tapahtunut (kirjoitinhan tarinan edellisen osan), ja totuuden nimissä on sanottava, että autuaita ovat tietämättömät.

Salissa alkoi yhtäkkiä soimaan tuttu kitaran, syntikan ja hiljennettyjen rumpulautasten yhdistelmä: ”She came from Greece she had a thirst for knowledge, she studied sculpture at Saint Martin's College, that's where I, caught her eye.”
– Common People! Jumalauta, nyt tanssimaan!
En muistanutkaan että laitoin tämän biisijonoon, totesin Tuurelle juostessani saliin.
Jarvis on jumala, menkäämme suorittamaan asiaankuuluvat palvontamenot.
Oma tyylini tanssia Common Peoplea on melko suoraviivainen: aloitan tanssimalla klubihuoneen pöydällä ja kun biisin rummut lähtevät toden teolla lentoon, hyppään tanssilattialle ja suurimman osan loppubiisistä juoksen ympäri salia huutaen kuin hullu ilmakitarisointia unohtamatta. You never live like common people... Biisin viha ja katkeruus on käsin kosketeltavan todellista. Niinpä en ihmettele, että Rainis tanssi tällä kertaa biisiä lyömällä päätään seinään lähellä sarvet menettänyttä hirveä. Tuure pysyi kuuluisine robottiliikkeineen klubihuoneen pöydällä. Jussi tuli paikalle vasta kertosäkeen kohdalla olut kummassakin kädessä, mutta sen jälkeen tanssi oli kuolematonta: Jussi lähti pyörimään oman akselinsa ympäri ja lisäsi joka kierroksella vauhtiaan. Olut lensi ensin pisaroina, sitten jatkuvana virtana ja lopulta itse tölkit lähtivät suoraan tangentin suuntaan. Kun ämyrit vihdoin hiljenivät, oli lattialla olutta niin paljon, että Rainis liukastui ja löi päänsä seinän lisäksi vielä lattiaan.
Ei midis, se oli Koffia. Ei kai siulle Rainis käynyt kuinkaan?
Kerta kielon päälle, ei tässä mitään.
Käydään lisää olutta, minä tarjoan!

Tällä kertaa otettiin Sandelsia. Tuure tyytyi lonkeroon. Sitten otettiin Cointreauta (minun valintani), lisää olutta, Rainiksen salapullo vodkaa, lisää olutta ja niin edelleen. Yritin saada sankarit pelaamaan kanssani kvartteria, mutta siitä ei tullut mitään. Sen sijaan Jussi halusi esitellä lempikappaleitaan YouTubesta lehtihuoneen läppärin avulla. Kukaan ei halunnut kuunnella jälleen kerran Kannaa ja kaliaa -montaašia, joten jätimme Jussin yksin läppärinsä kanssa. Lehtihuoneen ovella Rainiksen huomion kiinnitti toimiston oven yläpuolella sijaitseva Karjalaisten koti -kyltti.
Missä OP:n kuva on, kysyi hätääntynyt Rainis.
Aurinkokuningas OP ja osakuntalaisia aina valvova kaiken näkevä jumalhahmo on kadonnut. Tätä ei voi hyväksyä!, julisti Tuure.
Mikä sen tilalla on? Onko tuo wiipurilaisten logo, ihmettelin minä.
– Jumalauta, onhan se! Nyt on laitettava asiat tärkeysjärjestykseen ja palautettava maailmaan järjestys, vaati Rainis ja otti tilanteen haltuun.
Rainis haki itselleen keittiöjakkaran, nousi sen päälle, otti takataskustaan sinne mystisesti ilmestyneen ruuvimeisselin ja alkoi irrottaa Karjalaisten kotia seinästä humalaisen määrätietoisesti. Kyltti oli Rainiksen käsissä alta aikayksikön – näytti jopa aivan siltä, että Rainis olisi tehnyt vastaavaa aiemminkin – ja sen takana olleet kuvat tippuivat lattialle.
Katos perkele, OP oli kuin olikin tallella!
Joo, wiipurilaiset olivat vain laittaneet logonsa sen päälle.
– Noniin, oikein. Nyt ei tarvitse lyödä niitä turpaan.
Nohnoh, riittää tuo väkivaltaisuus. Ja ken tietää, mitä jos asialla olivat kymäläiset?
Niin, se on kyllä totta, ne on melkoisia ketkuja.
Jatkoimme Tuuren kanssa keskustelua wiipurilaisten ja kymäläisten hyvistä ja huonoista puolista ja noista osakunnista löytyvistä mahdollisista OP:n vihamiehistä, emmekä tietenkään tajunneet epäillä pyhäinhäväistyksestä karjalaisia, vaikka myöhemmin osoittautui, että juuri karjalaisia kannattaa aina epäillä mistä tahansa osakuntatiloissa tapahtuvasta hämäryydestä. Olimme Tuuren kanssa vielä tuohon aikaan niin naiiveja. Olimme myös niin sivussa siitä, mitä todellisuuden keskipisteen eli Kymenlaakson oman Rasputinin käsissä oli tapahtumassa, että emme tajunneet keittiön normijengin ympäröineen meidät ennen kuin vasta sen jälkeen, kun Rainiksen temppushow oli ohi.

Rainis oli laskeutunut jakkaraltaan ja piti Karjalaisten koti -kylttiä käsissään. Yhtäkkiä hän huusi heureka ja yritti tunkea päänsä kyltin reiästä. Ilmeisesti hän aikoi kokeilla kyltin sopivuutta kaulakoruksi, mutta tämä on vain minun tilanteen jälkeen tekemä arvioni, enkä tietenkään voi sanoa, mitä Rainiksen päässä juuri tuolloin liikkui paitsi tietenkin tuo kyltti. Joka tapauksessa hyvin pian niin Rainis kuin ympärille kerääntynyt suuri yleisökin tajusi, että kyltti on kyltti syystä. Rainiksen pää ei mahtunut reiästä. Sen sijaan kyltti jäi kiinni Rainiksen ohimoiden tasolle. Karjalaisten koti oli nyt liikkuvaa ja kaljaa juovaa mallia. Se siirtyi keittiöön, kumartui lavuaarin tasolle ja löi itseään pöytätasoa vasten. Kuului kumahdus ja Rainis oli vapaa kyltin ikeestä. Normijengi haukkoi henkeään, Tuure nauroi ja minä taputin.
Rainis mitä ihmettä! Kuka voi saada päähänsä laittaa päänsä kyltin läpi?
– Pekka älä raivoo. Nyt ollaan osakunnalla ja täällä on kaikki mahdollista. Kysykää vaikka Jussilta.
Missähän Jussi muuten taas on?
Sammunut lehtihuoneeseen, huusi Tuure keittiön ovelta.
– Antaa pojan nukkua! Nyt lähdetään hakemaan välipalaa ja sitten taksilla Kappeliin, päätti Rainis. Siihen ei meillä ollut nokan koputtamista, sillä kun Rainis kerran päättää jotain, se on tuleva myös tapahtumaan.

PEKKA TORVINEN