”Meidän on ajateltava, että Sisyfos on onnellinen”

”On olemassa vain yksi todella vakava filosofinen probleema: itsemurha. Kun ihminen arvioi onko elämä elämisen arvoinen vai ei, hän itse asiassa vastaa filosofian peruskysymykseen.”


52 vuotta sitten kuolleen kirjailija-moralistin Albert Camus’n tekstit ovat edelleen ajankohtaisia. Hänen absurdisminsa ja hänen kehotuksensa kapinoida kaikkia totalitaarisia järjestelmiä vastaan aikana, jolloin eurooppalaisen ihmisen sielu on revitty rikki lopullisesti ja peruuttamattomasti 1900-luvun teurastuksessa, kaikuvat edelleen ihmiskunnan keskuudessa kuin kutsuhuuto ja varoitus.

Camus’n romaaneista Sivullinen on ylivoimaisesti tunnetuin, mutta sen jälkeen ilmestyneet Rutto ja Putoaminen ovat mielestäni mielenkiintoisempia. Camus ei koskaan ollut romaanitaiteen uudistaja. Hän pysyi klassisessa muodossa eikä ryhtynyt kirjoittamaan metatarinoita. Jokaisessa hänen kolmessa romaanissaan muoto kuitenkin palvelee teoksen sanomaa, joskin hienovaraisesti. Kiinnitti muotoon huomiota tai ei, paistaa jokaisesta kolmesta romaanista läpi ajattelun kirkkaus ja vakaumuksen järkkymättömyys. Toisin kuin moni muu niin sanottuun eksistentialistiseen liikkeeseen kuulunut, Camus ei koskaan kirjoittanut liian monimutkaisesti tai hämärästi.

Camus’n romaaneita luetaan edelleen, mutta hänen esseensä on ainakin Suomessa suureksi osaksi unohdettu, vaikka niitä on suomennettu iso kasa. Se on harmi, sillä Camus’n ajattelu ja vakaumus tulevat kaikkein selvimmin esiin juuri esseissä. Aionkin siksi esitellä Camus’n ajattelun pääpiirteet näiden esseiden avulla. Keskityn nyt vuonna 1942 julkaistuun Sisyfoksen myyttiin (Le Mythe de Sisyphe). Turvaudun lähes pelkästään teoksen suomennettuihin osiin ja Robert de Luppén 50-luvulla kirjoittamaan ranskankieliseen Camus’n ajattelun kehitystä selventävään teokseen. Sisyfoksen myytin ajatuskulut avaavat myös Sivullisen lukemiseen uusia näkökulmia.

Absurdi tunne ja mitä sille tekisi


Sisyfoksen myytti alkaa tämän tekstin aloittaneella sitaatilla. Se on tutkielma maailman välinpitämättömyyden ja siihen merkitystä pyrkimään luovan järjen perustuvanlaatuisesta kuilusta, jossa tapaamme absurdin. Maailma on meille perustavanlaatuisesti tuntematon ja vaikka me kuinka yritämme antaa sille merkitystä, vaikka me kuinka kaipaamme sen järjellisyyttä, vaikka me kuinka luokittelemme sitä, se pysyy hiljaa. Mielettömyyden, absurdin tunne syntyy tästä juovasta:
Saattaa tapahtua, että kulissit romahtavat ympäriltämme. Ylösnousu aamulla, raitiovaunu, neljä tuntia toimistossa tai tehtaassa, ateria, raitiovaunu, neljä tuntia työtä, ateria, yöuni ja maanantai tiistai keskiviikko torstai perjantai lauantai samaa menoa, useimmiten kuljemme mukavasti tätä tuttua tietä. Mutta eräänä päivänä herää yhtäkkiä kysymys ”miksi” ja kaikki alkaa tuosta hämmästyksen värittämästä kyllästymyksestä.
Tästä tunteesta ovat kirjailijat, filosofit ja muut ajattelijat puhuneet ja kirjoittaneet satoja, jopa tuhansia vuosia. Siitä on jo kaikki sanottu, myöntää Camus. Jokapäiväinen keskustelu saa noista ajatuksenkuluista puheenaiheita. Camus’n tarkoitus ei ole kerrata noita ajatuksia, vaan pohtia niiden seurauksia. Sillä siitä hetkestä lähtien kun tunnistamme absurdin, se muuttuu Camus’n mielestä intohimoksi. Camus haluaa viedä absurdin järkeilyn loppuun asti. Hän ottaa käsittelyynsä samaa juopaa tutkineita ajattelijoita: Jaspers, Heidegger, Kierkegaard, Šestov, Husserl ja Scheler ovat kukin vuorollaan pohtineet absurdia ja kaivanneet maailmalle jotain selitystä. Kaikki nämä pohdiskelijat ovat lähteneet samasta määrittelemättömästä maailmankaikkeudesta ja päätyneet hyvin erilaisilla menetelmillä ja jopa erilaisilla päämäärillä samaan lopputulokseen eli absurdiuden kumoamiseen. He kaikki ovat Camus’n mukaan yrittäneet ”sinnikkäästi tukkia järjen kuninkaallista kulkuväylää ja löytää uudelleen totuuden suorat tiet”.

Esittelen tässä Camus’n mielipiteen Kierkegaardista, yhdestä lempiajattelijoistani. Seuraava sitaatti on pitkä, mutta summaa Kierkegaardin melkolailla täydellisesti:

Kierkegaard, joka on ehkä kiehtovin kaikista, saavuttaa ainakin osalta elämäänsä enemmänkin kuin absurdisuuden pelkän toteamisen, hän kokee sen. Tuo mies, joka kirjoittaa: ”Varmin tapa vaieta ei ole suunsa kiinni pitäminen, vaan puhuminen”, varmistuu heti alkajaisiksi siitä, ettei mikään totuus ole ehdoton eikä voi tehdä tyydyttäväksi elämää, joka jo sinänsä on mahdoton. Tämä tiedon Don Juan käyttää useita salanimiä ja kirjoittaa useita täysin vastakohtaisia teoksia, hänen kynästään lähtee samaan aikaan teos Mieltäylentäviä puheita, ja sellainen kyynisen spiritualismin käsikirja kuin Viettelijän päiväkirja. Hän torjuu lohdutukset, moraalit, tyynnyttävät periaatteet. Hän tuntee okaan sydämessään, mutta ei varo sen aiheuttamaa tuskaa. Hän päinvastoin herättää sen henkiin, ja kohtaloonsa tyytyväisen ristiinnaulitun epätoivoisella riemulla hän rakentaa pala palalta selvänäköisyyden, kieltämisen, komedian, demonisen ihmisen kategorian. Nuo samalla kertaa sekä hellät että ilkkuvat kasvot, nuo tanssinpyörähdykset, joita seuraa sielun pohjasta kumpuava huuto, ovat juuri absurdi sielu, joka kamppailee ylivoimaisen todellisuuden kanssa. Ja myöskin se hengellinen partioretki, joka johtaa Kierkegaardin rakkaisiin skandaaleihinsa, sekin alkaa samasta kaoottisesta kokemuksesta, siitä, josta kulissit on riisuttu ja joka on palautettu alkuperäiseen hajaannukseensa.
Huh. Kierkegaard kuuluu lopulta kuitenkin siihen eksistentiaalisten filosofien joukkoon, jonka teoriat ”suosittelevat pakoa”:
Merkillisen päättelyn kautta, jossa he lähtevät järjen raunioille laskeutuneesta absurdisuudesta ja jossa he liikkuvat suljetussa, ihmisyyteen rajoittuvassa maailmankaikkeudessa, he jumalaistavat sen, joka murskaa heidät ja löytävät toivon syyn siinä, joka riistää heiltä kaiken. Tämä pakollinen toivo on kaikissa olemukseltaan uskonnollinen.
Kierkegaard kammosi lapsuudessa kristinuskoa. Lopulta hän kuitenkin palaa sen armoon ja suorittaa ”hypyn” eli jättää älyn narikkaan ja vain uskoo. ”Kierkegaard yrittää ainakin pelastua tuolta epätoivoiselta kaipaukselta, joka hänestä näyttää olevan hedelmätön ja vailla kantavuutta.” Camus’ta kiinnostaa vain se, tekeekö absurdin luonne tällaisen näkökannan oikeutetuksi. Vastaus on hänen mielestään ei, sillä Kierkegaard ”ei säilytä tasapainoa irrationaalisuuden ja toisaalta absurdin kapinoivan kaipauksen välillä. Hän ei ota huomioon suhdetta, sitä joka varsinaisesti synnyttää absurdisuuden tunteen.”

Kierkegaard tahtoo parantua, vaikka tärkeintä on Camus’n mielestä oppia elämään sairauksiensa kanssa:
Toden etsiminen ei ole samaa kuin toivotun etsiminen. Jos ihmisen, päästäkseen pakoon tuota tuskaisaa kysymystä: ”Mitä olisikaan elämä?” on aasin tavoin nautittava ravinnokseen harhakuvitelmien ruusuja, absurdi ajattelu, sensijaan että alistuisi valheeseen, hyväksyy vapisematta mieluummin Kierkegaardin vastauksen: ”epätoivo”. Päättäväinen ihminen selviytyy loppujen lopuksi aina asiasta.
Camus kutsuukin eksistentialistista asennetta filosofiseksi itsemurhaksi. ”Eksistentialisteille kieltäminen merkitsee Jumalaa. Tämä jumala pysyykin pystyssä juuri siten, että kiellämme ihmisjärjen. -- On monia tapoja hypätä, tärkeintä on että hyppää.” Absurdille järjelle maailma sen sijaan ei ole joko täysin rationaalinen tai täysin irrationaalinen, se on vain järjetön. Camus haluaa pysyä loppuun asti uskollisena absurdisuudelle, joka on saanut niin monet ajattelijat hyppäämään turvaan. Camus ei halua hypätä, sillä hänen mielestään rehellisyys vaatii meitä pysymään jatkuvasti ”tuolla päätähuimaavalla harjanteella, kaikki muu on pakoilua”.

Elämä vailla huomispäivää


Miten tuolla harjanteella tulisi sitten elää? Minkälaiset johtopäätökset ihmisen tulee vetää maailmasta, joka on absurdi, joka ei tarjoa muuta kuin epätoivoa? Voiko ihminen elää ilman tukea tai kiintopistettä, kysyy Camus ja vastaa, että voi:
Eläminen merkitsee sitä, että pidämme hengissä absurdia. Ja se, että pidämme sitä hengissä, merkitsee puolestaan että katsomme sitä. Päinvastoin kuin Eurydike absurdi kuolee vain silloin kun käännämme sille selkämme. Näin siis kapina tulee olemaan yksi harvoista johdonmukaisista filosofisista asenteista. Kapina merkitsee sitä, että ihminen kohtaa alituiseen oman hämäryytensä. -- Tämä kapina on vain varmuutta murskaavasta kohtalosta, ilman alistumista, joka pitäisi sitä seurata.
Camus’n mielestä tämä sulkee itsemurhan mahdollisuuden pois. Se ei edusta kapinan loogista päätöstä, sillä itsemurhassa absurdius kuolee mielen mukana. ”Itsemurha on kuten hyppykin hyväksyminen äärimuodossaan.” Pysyäkseen voimassa absurdisuus ei kuitenkaan koskaan ratkea. Absurdisuus on kuoleman yhtäaikainen hyväksyminen ja hylkääminen. ”Absurdisuus on kuolemaantuomitun viimeisen ajatuksen viimeisellä äärihetkelläkin se oljenkorsi, jonka hän kaikesta huolimatta koko ajan havaitsee muutaman metrin päässä vielä päätähuimaavan putouksensa partaallakin. Itsemurhan tehneen vastakohta on juuri kuolemaantuomittu.”

Kapinan lisäksi absurdisuuden hyväksymisestä seuraa nykyhetken ihannointi. ”Absurdin ihmisen ihanne on nykyhetki ja jatkuva sarja nykyhetkiä lakkaamatta tietoisen sielun silmien edessä.” Lisäksi absurdi ihminen on välinpitämätön tulevaisuuden suhteen ja intohimoinen ammentamaan elämän tarjoamat kokemukset niin tyhjiin kuin mahdollista. Tämä voi kuulostaa nihilistiseltä, mitä se tietyssä mielessä onkin. On kuitenkin muistettava, että absurdisuus on ensin hyväksyttävä, ennen kuin ihminen on Camus’n mielestä todella vapaa. Jos ihminen ei ajattele kohtalonsa absurdiutta, ei hän todellisuudessa ole vapaa:
Ennenkuin jokapäiväinen ihminen kohtaa absurdisuuden, hänen elämänsä täyttävät erilaiset päämäärät, huoli tulevaisuudesta tai olemassaolon oikeutuksesta. Hän arvioi mahdollisuutensa, luottaa tulevaisuuteen, eläkkeeseen tai lastensa työhön. Hän uskoo vielä, että voi jollain tavoin ohjata elämänsä kulkua. Hän toimi itse asiassa kuin olisi vapaa, vaikka kaikki tosiasiat ovat valmiit kiistämään tämän vapauden. -- Absurdi ihminen tajuaa täten, ettei hän todellisuudessa ollut vapaa. Sanoakseni asian selvästi: siinä määrin kuin toivon tai olen huolissani minulle ominaisesta totuudesta, tavastani olla olemassa tai luoda, samassa määrin kuin järjestän elämäni ja todistan tunnustavani, että elämällä on jokin tarkoitus, siinä määrin luon itselleni ne raja-aidat, joiden sisään puristan elämäni.


Sisyfoksen myytti


Teoksella on nimi Sisyfoksen myytti siksi, että se päättyy Camus’n analyysiin tuosta vanhasta antiikin tarinasta. Homeroksen mukaan Sisyfos oli kaikista kuolevaisista viisain ja älykkäin. Lisäksi hän suhtautui jumaliin kevytmielisesti, paljasti heidän salaisuuksiaan ja auttoi tavallisia ihmisiä jumalien kustannuksella, rangaistuksia pelkäämättä. Kun Kuolema tuli häntä hakemaan, hän köytti sen kiinni. Lopulta Zeus haki avustajakaartinsa avulla Sisyfoksen Manalaan. Siellä hän huijasi Kuolemaa uudestaan ja pääsi takaisin elämään. ”Mutta kun hän oli jälleen nähnyt maailman kasvot, maistanut vettä ja aurinkoa, tuntenut kuumat kivet ja meren, hän ei halunnutkaan enää palata Manalan varjomaailmaan.” Hän eli monta vuotta ”erään lahden poukamassa katsellen välkkyvää merta ja maan hymyä”. Lopulta jumalat hakivat hänet takaisin Manalaan ja laittoivat hänet rangaistukseksi vierittämään suurta kiveä loputtomasti vuoren harjalle, josta kivi vieri joka kerta omalla painollaan takaisin. Camus’n mukaan jumalat olivat ajatelleet aikalailla oikein, ettei ole kauheampaa rangaistusta kuin hyödytön ja toivoton työ.

Voitaneen sanoa, että Sisyfos on absurdi sankari. ”Hänen halveksiva suhtautumisensa jumaliin, hänen vihansa kuolema kohtaan ja hänen elämänrakkautensa johtivat hänet tähän sanomattomaan kidutukseen, jossa koko hänen olemisensa kuluu päättymättömän tyhjän tekemisessä. Tämä hinta pitää maksaa, jos rakastaa tätä maailmaa.” Camus kuvittelee Sisyfoksen vierittämässä kiveä ylös jo sataan kertaan noustua rinnettä. Hän kuvittelee Sisyfoksen ruumiilliset ponnistukset, vääristyneet kasvot ja posken kiveä vasten. Sisyfos on juuri päässyt päämääräänsä ja saanut kiven ylös – vain katsoakseen sen vierivän jälleen alas. Hän lähtee kiven perään.

Sisyfos kiinnostaa Camus’ta juuri laskeutuessaan rinnettä alas. Siinä myyttimme sankarilla on levähdystauko. Se on Camus’n mukaan Sisyfoksen tietoisuuden hetki. Sisyfoksen kohtalo on traagillinen juuri tuon tietoisuuden takia, mutta samalla hän on kohtaloaan suurempi. ”Missä hänen rangaistuksensa voima olisikaan, jos häntä kannattaisi joka kerta onnistumisen toivo?”

Nykyajan työläinen askartelee elämänsä jokaisena päivänä samanlaisten tehtävien kimpussa ja hänen kohtalonsa on yhtä mieletön. mutta hän on traagillinen vain niinä harvoina päivinä, jolloin hän on siitä tietoinen. Sisyfos, jumalten proletääri, voimaton ja kapinallinen, tuntee kurjan kohtalonsa koko laajuuden: sitä hän ajattelee laskeutuessaan. Tarkkanäköisyys, jonka piti olla hänen kidutuksenaan, täydellistää samalla myös hänen voittonsa. Ei ole kohtaloa, jota halveksunta ei voittaisi.
 ***
Camus’n ajattelu muuttui toisen maailmansodan ja sen käsittämättömän tappamisvimman myötä yhteisöllisempään suuntaan. Hän pohti, voiko absurdismin yhdistää vakaumukseen siitä, että jotain meni hirvittävällä tavalla pieleen Euroopassa 1900-luvun ensimmäisinä vuosikymmeninä, vakaumukseen, että järjettömässäkään maailmassa ei ole yhdentekevää, laitetaanko ihmisiä polttouuneihin vai pidetäänkö heistä huolta. Tuosta kehityksestä ja mitan sekä kohtuuden tärkeydestä kirjoitan Pienen Puukellon seuraavassa numerossa.

PEKKA TORVINEN

2 kommenttia:

  1. Tärkeää ja ajankohtaista. Mitä Trump tekee? Mitä helvettiä oikeasti on menossa juuri nyt? Onko tämän absurdimpaa? Nyt kysytään kohtuutta ja järjen ääntä.

    VastaaPoista
  2. Arviointi on hakemus lisää siunauksia varten, kiitolliset ihmiset jakavat aina todistuksia ... Luin kaksi päivää sitten facebook-aikajanallani vastaavia kommenttilausuntoja noin Yhdysvaltojen lääkäristä, joka sanoi, että Dr.Amiso pystyi palauttamaan entisen poikaystävänsä. kahden vuoden eron jälkeen ... Aviomieheni lankesi suhteeseen toisen naisen kanssa töissä ja jätti minut. Sain Avioliiton oikeinkirjoituksen casting-ohjelman hengellinen isä, mentori ja parantaja nimeltä Dr.Amiso. 2 päivää sen jälkeen kun lounas oli kirjoittanut minulle nimensä loitsun takaisin mieheni kotiin luokseni, se oli yllätys, en osaa edes selittää kuinka kaikki tapahtuu, se toimii tohtori Amison lupauksena.
     En olisi voinut tehdä rakkausloitsua palauttaaksesi entisen kumppanini takaisin ilman tohtori Amison rakkausloitsun apua. Olisin luopunut ja uskonut, että koska aviomieheni näki jonkun toisen, hän sanoi, että olemme tehneet. Lounastamisen jälkeen Rakkausloitsun, mieheni soittaa minulle matkapuhelimella ja hän palaa takaisin kotiin seuraavana päivänä. Olen kiitollinen tälle henkiselle avioliiton parantajalle, joka auttoi minua. Suosittelen häntä jokaiselle, jolla on avioliitto tai parisuhdekriisi tänään, ota nopeasti yhteyttä tähän hengelliseen loitsun palauttajaan palauttaakseen entisen rakkauden.
    tässä on hänen henkilökohtainen sähköpostiosoite: (herbalisthome01 @ gmail. com)

    VastaaPoista