Päättömien sattumusten sarja – III osa

Huda huda loppui juuri samalla hetkellä kun sankarikolmikko astui sisään Ilotalon osakuntatilojen lasiovesta. Huomasin heidät heti. Olin kuitenkin tanssinut kuin pakkopaidastaan irti päässyt mielipuoli, enkä siksi saanut kunnolla sanaa suustani, vaikka ihmetykseni kolmikon ilmestymisestä olikin yhtä suuri kuin Napoleonin Moskovassa vuonna 1812, kun Aleksanteri I ei tullutkaan antautumaan.

– Ruaiuiafsss prkl aauaujj Tuiirreaa ja Jhhhusssiiii!

– Mitä sie oikein sössötät, kysyi Jussi.

– Hulluksi se on tullut, sanoi Tuure.

– Auauuauauauauauauauauu AAAAAAAAA, vastasi Rainis.

Yskin hetken aikaa ja sain kuin sainkin lausutuksi tervetulotoivotukset niin että ne myös ymmärrettiin. Pakollisten olalle taputtelujen jälkeen etenimme kanssakäymisessämme siihen pisteeseen, jossa ihmekolmikon saapumisen syyt joutuivat lisävalaistuksen piiriin.

– Mitäs te täällä? Teidänhän piti olla Uudella.

– Joo mutta ei siellä tapahtunut mitään.

– Tapahtuipas, mutta sie luulit kusseesi housuun ja lähdit.

– Shhh!!! Luulin, mutta tieto ei ollut luulon väärti.

– Täh?

– Niin, olihan siellä menoa ennen kuin ei ollut. Tyttöjäkin oli mukana ennen kuin Jussi karkotti ne.

– Siitä hujopista puheen ollen, minnekähän se ehti jo kadota?

– Taisi mennä keittiöön. Siellä on normijengi.

Tässä tarinassa osakunnan keittiössä majailevia henkilöitä kutsutaan normijengiksi, sillä siellä on myös todellisuudessa – mitä se sitten ikinä tarkoittakaan – melkoisen usein vakiojoukko erinäisiä osakuntalaisia, niin nuorempia kuin vanhempia, jotka syystä tai toisesta pitävät keittiöstä enemmän kuin osakuntatilojen muista fasiliteeteista. He käyvät välillä isännän kopin tiskillä, mutta palaavat nopeasti kotoisempaan ympäristöönsä. Koska tämän tarinan sivumäärä on kuin onkin rajoitettu, emme valitettavasti voi tutustua tämän normijengin illan kulkuun sen tarkemmin, emmekä voi myöskään paljastaa normijengiin tuona iltana kuuluneita jäseniä. Tämä tarina on Rainiksen, Tuuren ja Jussin. Nyt kertomukseen mukaan tullut kertojakin on vain sivuhahmo, hidaste ja liikkuva šikaani, joka, jos hänet olisi pakko nimetä, kulkisi nimellä Pekka.

– Jussi tule takaisin! Otetaan kaljaa.

Oluet otettiin. Kiinnitin huomiota juuri saapuneiden ystävieni märkiin vaatteisiin. Ne selitettiin sattuman oikkuna, joka oli muille huono, mutta Jussille mitä mainioin. Tarkempaa selontekoa Rainis eikä myöskään Tuure suostunut antamaan. Asia jäi hampaankoloon, sillä Jussin seikkailut ovat ehtaa osakuntalaista kansantarustoa ja olisin mielelläni kuullut lisää. Sain tietenkin myöhemmin tietää mitä oli tapahtunut (kirjoitinhan tarinan edellisen osan), ja totuuden nimissä on sanottava, että autuaita ovat tietämättömät.

Salissa alkoi yhtäkkiä soimaan tuttu kitaran, syntikan ja hiljennettyjen rumpulautasten yhdistelmä: ”She came from Greece she had a thirst for knowledge, she studied sculpture at Saint Martin's College, that's where I, caught her eye.”

– Common People! Jumalauta, nyt tanssimaan!

– En muistanutkaan että laitoin tämän biisijonoon, totesin Tuurelle juostessani saliin.

– Jarvis on jumala, menkäämme suorittamaan asiaankuuluvat palvontamenot.

Oma tyylini tanssia Common Peoplea on melko suoraviivainen: aloitan tanssimalla klubihuoneen pöydällä ja kun biisin rummut lähtevät toden teolla lentoon, hyppään tanssilattialle ja suurimman osan loppubiisistä juoksen ympäri salia huutaen kuin hullu ilmakitarisointia unohtamatta. ”You never live like common people...” Biisin viha ja katkeruus on käsin kosketeltavan todellista. Niinpä en ihmettele, että Rainis tanssi tällä kertaa biisiä lyömällä päätään seinään lähellä sarvet menettänyttä hirveä. Tuure pysyi kuuluisine robottiliikkeineen klubihuoneen pöydällä. Jussi tuli paikalle vasta kertosäkeen kohdalla olut kummassakin kädessä, mutta sen jälkeen tanssi oli kuolematonta: Jussi lähti pyörimään oman akselinsa ympäri ja lisäsi joka kierroksella vauhtiaan. Olut lensi ensin pisaroina, sitten jatkuvana virtana ja lopulta itse tölkit lähtivät suoraan tangentin suuntaan. Kun ämyrit vihdoin hiljenivät, oli lattialla olutta niin paljon, että Rainis liukastui ja löi päänsä seinän lisäksi vielä lattiaan.

– Ei midis, se oli Koffia. Ei kai siulle Rainis käynyt kuinkaan?

– Kerta kielon päälle, ei tässä mitään.

– Käydään lisää olutta, minä tarjoan!

Tällä kertaa otettiin Sandelsia. Tuure tyytyi lonkeroon. Sitten otettiin Cointreau’ta (minun valintani), lisää olutta, Rainiksen salapullo vodkaa, lisää olutta ja niin edelleen. Yritin saada sankarit pelaamaan kanssani kvartteria, mutta siitä ei tullut mitään. Sen sijaan Jussi halusi esitellä lempikappaleitaan YouTubesta lehtihuoneen läppärin avulla. Kukaan ei halunnut kuunnella jälleen kerran ”Kannaa ja kaliaa” -montaašia, joten jätimme Jussin yksin läppärinsä kanssa. Lehtihuoneen ovella Rainiksen huomion kiinnitti toimiston oven yläpuolella sijaitseva Karjalaisten koti -kyltti.

– Missä OP:n kuva on, kysyi hätääntynyt Rainis.

– Aurinkokuningas OP ja osakuntalaisia aina valvova kaiken näkevä jumalhahmo on kadonnut. Tätä ei voi hyväksyä!, julisti Tuure.

– Mikä sen tilalla on? Onko tuo wiipurilaisten logo, ihmettelin minä.

– Jumalauta, onhan se! Nyt on laitettava asiat tärkeysjärjestykseen ja palautettava maailmaan järjestys, vaati Rainis ja otti tilanteen haltuun.

Rainis haki itselleen keittiöjakkaran, nousi sen päälle, otti takataskustaan sinne mystisesti ilmestyneen ruuvimeisselin ja alkoi irrottaa Karjalaisten kotia seinästä humalaisen määrätietoisesti. Kyltti oli Rainiksen käsissä alta aikayksikön – näytti jopa aivan siltä, että Rainis olisi tehnyt vastaavaa aiemminkin – ja sen takana olleet kuvat tippuivat lattialle.

– Katos perkele, OP oli kuin olikin tallella!

– Joo, wiipurilaiset olivat vain laittaneet logonsa sen päälle.

– Noniin, oikein. Nyt ei tarvitse lyödä niitä turpaan.

– Nohnoh, riittää tuo väkivaltaisuus. Ja ken tietää, mitä jos asialla olivat kymäläiset?

– Niin, se on kyllä totta, ne on melkoisia ketkuja.

Jatkoimme Tuuren kanssa keskustelua wiipurilaisten ja kymäläisten hyvistä ja huonoista puolista ja noista osakunnista löytyvistä mahdollisista OP:n vihamiehistä, emmekä tietenkään tajunneet epäillä pyhäinhäväistyksestä karjalaisia, vaikka myöhemmin osoittautui, että juuri karjalaisia kannattaa aina epäillä mistä tahansa osakuntatiloissa tapahtuvasta hämäryydestä. Olimme Tuuren kanssa vielä tuohon aikaan niin naiiveja. Olimme myös niin sivussa siitä, mitä todellisuuden keskipisteen eli Kymenlaakson oman Rasputinin käsissä oli tapahtumassa, että emme tajunneet keittiön normijengin ympäröineen meidät ennen kuin vasta sen jälkeen, kun Rainiksen temppushow oli ohi.

Rainis oli laskeutunut jakkaraltaan ja piti Karjalaisten koti -kylttiä käsissään. Yhtäkkiä hän huusi heureka ja yritti tunkea päänsä kyltin reiästä. Ilmeisesti hän aikoi kokeilla kyltin sopivuutta kaulakoruksi, mutta tämä on vain minun tilanteen jälkeen tekemä arvioni, enkä tietenkään voi sanoa, mitä Rainiksen päässä juuri tuolloin liikkui – paitsi tietenkin tuo kyltti. Joka tapauksessa hyvin pian niin Rainis kuin ympärille kerääntynyt suuri yleisökin tajusi, että kyltti on kyltti syystä. Rainiksen pää ei mahtunut reiästä. Sen sijaan kyltti jäi kiinni Rainiksen ohimoiden tasolle. Karjalaisten koti oli nyt liikkuvaa ja kaljaa juovaa mallia. Se siirtyi keittiöön, kumartui lavuaarin tasolle ja löi itseään pöytätasoa vasten. Kuului kumahdus ja Rainis oli vapaa kyltin ikeestä. Normijengi haukkoi henkeään, Tuure nauroi ja minä taputin.

– Rainis mitä ihmettä! Kuka voi saada päähänsä laittaa päänsä kyltin läpi?

– Pekka älä raivoo. Nyt ollaan osakunnalla ja täällä on kaikki mahdollista. Kysykää vaikka Jussilta.

– Missähän Jussi muuten taas on?

– Sammunut lehtihuoneeseen, huusi Tuure keittiön ovelta.

– Antaa pojan nukkua! Nyt lähdetään hakemaan välipalaa ja sitten taksilla Kappeliin, päätti Rainis. Siihen ei meillä ollut nokan koputtamista, sillä kun Rainis kerran päättää jotain, se on tuleva myös tapahtumaan.

PEKKA TORVINEN