Pääkirjoitus 4/2012

On pelottavaa välillä havahtua huomaamaan, kuinka nopeasti aika kulkee. Vaikkei sen tahti tietenkään ole mitenkään muuttunut. Vain oma tapani kuluttaa aikaa määrää luonnollisesti sen, kuinka paljon minulla sitä ylipäätään on. Viime aikoina olen – taas kerran – yrittänyt saada itseni ymmärtämään, ettei kannattaisi nukkua niin myöhään, sillä jos heräisi ajoissa, olisi päivässä enemmän tunteja aktiiviseen toimintaan. Joka tapauksessa tämäkin syksy on hujahtanut yllättäen ohi, enkä ymmärrä, miten nyt voi olla jo joulukuu.

Koska päivät tosiaan tuntuvat juoksevan kohti iltaa, olen alkanut käyttää niitä paremmin hyödykseni tekemällä asioita, jotka saavat minut pois mukavuusalueeltani ja piristävät normaalia arkirytmiä. Sitä paitsi on aina parempi tarttua kutsuun ja tehdä jotain poikkeavaa, sillä kotona ehtii oleskella ihan tarpeeksi sitten muulloin. Esimerkiksi karting-auton rattiin hyppääminen oli ajatuksena kaikkea muuta kuin minun juttuni, mutta todellisuudessa kokemus oli mitä mainioin! Hurjastelu myös aukaisi silmäni ja ymmärrän nykyään, että autourheilu on ehkä sittenkin eräänlaista urheilua. Päiviäni ja tuntejani on palannut ilahduttamaan myös vanha ystäväni vuosien takaa. Olosuhteiden pakosta lapsena alkunsa saanut suhde on joutunut kitumaan pienellä liekillä satunnaisten tapaamisten muodossa viiden vuoden ajan. Mutta nyt vihdoin piano on Vallilassa. On huumaavaa jälleen uppoutua Chopinin, Bachin ja Debussyn seuraan.

Viisi vuotta on pitkä aika, kun alkaa miettiä, mitä kaikkea siihen mahtuu. Niin, kaikkea. Ja vaikka mitä! Joten ehkäpä aika ei sittenkään vilahda pikavauhtia ohitse, vaan antaa meille mahdollisuuden tarttua siihen ja olemassaolon ohella elääkin. Viisi vuotta sitten olin pieni fuksi, joka oli vihdoin saapunut kauan kaipaamaansa tuuliseen raitiovaunukiskojen halkomaan kaupunkiin, jossa elämä sykki ympärilläni. Nyt puolestaan on aika luoda OpenOffice-tiedosto gradulle ja uppoutua ranskan kielen konnektorien ihmeelliseen maailmaan. On myös aika ottaa hoidettavakseni osakuntaurani viimeinen virka. Jännittävää. Helsinkiä kohtaan tuntemani mieltymys on näiden vuosien aikana vain syventynyt, vaikka toki vanhassa kotikaupungissa on mukava vierailla – etenkin näin jouluna – sillä tietää, että nykyään sieltä pääsee heti halutessaan pois.

Ilpo Piiraisen muistolle

Ilpo osallistui 1960-luvun alkupuolella tiiviisti Karjalaisen Osakunnan elämään. Hänestä pidettiin, sillä hän oli tosi humanisti ja herrasmies. Lukuisat syvälliset keskustelut käytiin virkamiesporukassa, esim. Vanhan kabinetissa, Ilpon tarjoaman punaviinipullollisen ympärillä.

Ilpo oli Joensuun lyseon poikia. Lukioaikana vietetty vaihto-oppilasvuosi Saksassa johdatti hänet opiskelemaan saksan kielen filologiaa Helsingin yliopistossa. Stipendiaattivuosi Münsterin yliopistossa ja siellä aloitettu gradu ohjasivat Ilpon kielitieteen uudelle erikoistumisalueelle eli tietokoneen avulla tehtävän tutkimuksen pariin. Tällä matkalla löytyi myös tuleva vaimo Elisabeth. Tohtoriksi Ilpo väitteli, graduaan syventäen, vuonna 1968. Ilpo asettui vaimonsa ja pienen poikansa kanssa asumaan kerrostaloon Laajasaloon. Olin lukuisat kerrat lapsenvahtina, kun vanhemmilla oli iltamenoa. Laajasalosta käsin, konttoriaikojen puitteissa, Ilpo suoritti asepalvelunsa Puolustusvoimien tietokoneyksikössä!

Ilpo valitsi lukuisien kotimaisten saksan kielen dosentuurien sijaan Münsterin yliopiston saksan kielen ja lingvistiikan professuurin. IBM:kin oli häntä houkutellut USA:han! Hän sai luennointipyyntöjä maailman joka kolkasta, joten hän matkusti paljon. Me ystävät seurasimme hänen maailman ympäri kiertämistään saamistamme taidepostikorteista! Elisabeth oli myös kielitieteilijä, joka hoiti kolme lasta ja oman tutkimustyönsä kotona.

Saksalaiseen professuuriin kuuluu kolmen kuukauden tutkimustyöjakso. Se oli yksi syy siihen, että Ilpo valitsi Münsterin yliopiston. Yli 20 vuotta hän istui Slovakian kylien arkistoissa tutkien vanhoja saksankielisiä käsikirjoituksia. Hän oppi kielen ja maan tavat. Niinpä häntä pyydettiin Slovakiaan, Trnavan yliopiston vierailevaksi professoriksi heti jäätyään
eläkkeelle vuonna 2007. Hän sai lukuisia kunnianosoituksia ja mitaleja tutkimustyöstään. 2011 hänet kutsuttiin Trnavan Yliopiston kunniatohtoriksi.

Ilpo oli "monikansallinen eurooppalainen". Asuinkunnassaan hän oli arvostettu kulttuuripersoona. Huomasin sen, kun osallistuimme Grieg-konserttiin vieraillessani heidän kodissaan.

Ilpo säilytti kiinteän suhteen karjalaiseen kotiseutuunsa. Kiihtelysvaaran mökille kutsuttiin ystävät ja sieltä käsin retkeiltiin sekä Suomen että rajan takaisessa Karjalassa. Maittavan, isännän itsensä kokkaaman illallisen jälkeen istuttiin iltaa keskustellen kaikesta mahdollisesta, laseissa jotain hyvää. Ilpo istui tyytyväisenä, hyvän ruoan ja viinin tuottama puna poskillaan, takanaan paikallisen naivistitaiteilija Jorma Turtiaisen suurikokoinen työ, jossa vaaleanpunaiset siat juoksevat kartanolla. Ilpo osasi ihanasti nauraa itselleen!

Seniorien toimintaan Ilpo osallistui eläkkeelle siirryttyään. Ensin hän ja Elisabeth osallistuivat Berliinin-matkaamme, jolloin Ilpo järjesti meille konsertti-illan Berliinin Filharmonikkoja kuuntelemaan. Seuraavaksi hän suunnitteli ohjelman ja toimi oppaanamme Bratislavassa, Slovakiassa. Vietimme muun muassa iltaa, paikallista ruokaa nauttien, hänen tiedekuntansa opettajien kanssa.

Ilpo järjesti Kiihtelysvaaran kirkossa ja mökillä suuret eläkkeellesiirtymisjuhlat ystävilleen kesällä 2008. Tänä kesänä oli 8.8. varattu 70-vuotisjuhlien viettopäiväksi. Kutsuja ei ehditty lähettää, kun Ilpo kaatui mökillä. Korjausleikkaus ja rasittava automatka kotiin Saksaan, jossa Ilpo kuoli 26.8. Suremaan jäivät vaimo Elisabeth sekä lapset; vanhin poika Joensuussa, tytär ja kaksi lasta Ruotsissa ja nuorin poika vaimonsa ja kahden lapsen kera Oulussa.


PAULA OLSONI
Seniori ja ystävä yli 50 vuoden ajan

Q:n palsta

Osakuntien välinen yhteistyö on hieno asia.

Huomasin tämän wanhan viisauden jälleen kerran ollessani marraskuun lopussa Pohjalaisen talosäätiön 100-vuotisjuhlassa. Jo kypsään ikään ehtineet, reilusti yli kuusikymppiset pohjalaissennuherrat innostuivat aivan hillittömästi kertoessani olevani karjalaisten edustaja. Kuulemma heillä oli ollut aikoinaan todella hyviä bileitä tuolloin upouudessa Vallilan kerrostalokompleksissa karjalaisten kanssa. Tätä ei toki ollut vaikea uskoa, hyviä bileitähän siellä vieläkin on.

Aika varmasti kultaa muistot, mutta on totta, että paljosta osakunnan toiminnassa voimme kiittää osakuntien yhteistyötä. Osakuntatilat, osakuntakämpät sekä HYY-toiminta ovat vain muutamia näkyvimpiä osoituksia hyvin sujuneesta yhteiselosta. Unohtaa ei myöskään sovi yli rajojen ulottuvaa toimintaa Viron ja Ruotsin suuntaan.

Mennyt ei kuitenkaan ole tae tulevasta. Osakuntien välinen kommunikaatio riippuu kulloisistakin aktiiveista ja heidän tekemisistään. Hyvätkin suhteet voidaan helposti pilata muutamissa vuosissa. Tuolloin menneiden aikojen glooriasta ei ole mitään hyötyä.

Haluaisinkin kehottaa kaikkia Karjalaisen Osakunnan jäseniä ikään tai osakuntavuosiin katsomatta käymään katselemassa muidenkin osakuntien tapahtumia. Osakunta tarjoaa tähän seikkailuun jopa taloudellista tukea. Kiinnostaisiko esimerkiksi osallistua täysin (tai puoliksi, mikäli otat avecin/kaverin mukaan) sponssattuna KSO:n tai EPO:n vuosijuhliin? No problem! Ole vain hereillä kokouksessa, kun kutsu saapuu alkuvuodesta osakunnalle. Ainoa vaatimus on, että kannat punamustaa nauhaamme ylpeydellä juhlien ajan (joo, saunassa ei tarvitse pitää nauhaa, mikäli semmoinen on järkätty). Samalla edistät automaattisesti osakuntien välistä yhteistyötä.

Koska tämä Puukello on vuoden viimeinen numero, haluaisin tähän loppuun noudattaa kappalaisen praasniekkasaarnassaan esittämää vinkkiä kiitosten jakamisesta. Eli, kiitokset kaikille vuoden 2012 virkailijoille ja muillekin osakunnalla pyörineille ihmisille. Ilman teitä ei mikään olisi mahdollista! Toivon näkeväni mahdollisemman monen uudestaan myös vuonna 2013.


ANTTI SAARELAINEN

Oi niitä aikoja

Kun päätoimittaja Riina pyysi kirjoittamaan tätä juttua, innostuin hetkellisesti. Tuntui hauskalta päästä muistelemaan omia osakunta-aikoja ja kirjoittamaan pitkästä aikaan Puukelloon. Pari päivää ennen deadlinea heräsin kylmään todellisuuteen: en yhtään tiennyt, mistä kirjoittaisin. Tai edes, mistä aloittaisin.

Jokunen vuosi sitten osakunta oli melkein koko elämä. Siellä tuli hengattua melkein yhtä paljon kuin kotona ja usein enemmän kuin yliopistolla. Sitten valmistuin ja työelämä vei mennessään, ja osakunta jäi taakse. Valmistumisesta on nyt kulunut 3 vuotta ja huomaan, että aika on kullannut runsain mitoin osakuntamuistoja jo nyt. Katsotaanpa, kuinka paljon…

Vallilalainen fuksi

Saavuin Helsinkiin ja osakuntaan syksyllä 2003 eli samana syksynä, kun viime Puukelloon (3/2012) osakuntamuistojaan kirjoitellut Tuure. Helsinkiin muuttaminen oli ollut suuri unelmani, ja aloitin täpinöissäni opinnot Helsingin yliopiston suomen kielen laitoksella

Aika innoissani olin myös pienestä fuksiasunnostani Vallilan C-talon 8. kerroksessa. Eihän nyt joka tyttö saanut ensiasunnokseen hullun edullista yksiötä kantakaupungista! Oli suurimmaksi osaksi asunnon ansiota, että eksyin osakunnalle tutkiskelemaan, mitä sieltä löytyy. Tunsin olevani kiitollisuudenvelassa asunnosta.

Vallilassa oli helppo asua fuksina, ja myöhemminkin. Sieltä pääsi vaivattomasti yliopiston keskustakampukselle ja tutkimaan kaupunkia. Sen kun vain hyppäsi seiskan ratikkaan tai bussiin. Naapureina asui muitakin fukseja ja osakuntalaisia, joten esim. bileistä ei koskaan tarvinnut palata yksin

Ennen muuta Vallila oli (ja on) kaunis ja vehreä kaupunginosa. Helsinki piirtyi mieleeni idyllisenä ja arkkitehtonisesti kauniina, kun sahasin alussa vain Vallilan, Aleksanterinkadun ja Krunikan väliä. Myöhemmin tietysti opin, viimeistään Patolassa asuessani, että koko Helsinki ei ole samanlainen.
Maisema kirjoittajan Vallilan asunnon ikkunasta.

Juttujen editointia ja tiedotteiden kirjoittamista

Kuten muutkin aktiiviosakuntalaiset, hoidin osakuntaurani aikana muutama nakkia eli virkaa. 100-vuotisjuhlien jälkeen aktiivisia osakuntalaisia oli välillä niin vähän, että kaikkien piti ottaa kontolleen useita virkoja samanaikaisesti. Itselläni virkoja ei koskaan ollut kahta enempää päällekkäin.
Vaikka erinäiset virkoihin liittyvät aktiviteetit ja tapahtumat välillä väsyttivät, jälkeenpäin huomasin, että viroista oli yllättävän paljon hyötyä. Esimerkiksi Puukellon päätoimittajana pääsin editoimaan juttuja, koordinoimaan kirjoittajaryhmän toimintaa sekä työskentelemään yhdessä taittajan ja painon kanssa – näitä kaikkea teen myös nykyisessä työssäni. Tiedotussihteerinä sai taas harjoitella tiedotteiden ja kutsujen kirjoittamista – niin ikään tarpeellisia taitoja työelämässä. Ja apuemäntänä sai osallistua erilaisten tapahtumien järjestelyihin.

Kyllä osakuntaneuvoston ja osakunnan kokouksistakin hyötyä oli. Niissä tuli viimeistään opittua, millainen on sujuva kokous (ja millainen ei).

Kun sitten hetken opiskeltuani aloin haeskella oman alan töitä, siitä ei todellakaan ollut haittaa, että osasin jo editoida tekstejä, tiesin, mitä teksteille taitossa tapahtuu ja kykenin tarkistamaan vedokset. Luulen, että työnantajat katsoivat muutenkin hyvällä sitä, että tyyppi oli ollut aktiivinen edes jossain.
Joidenkin Herriksien joku ohjelmanumero

Pöytätavat tutuiksi

Osakuntavuosista ovat jääneet mieleen lukuisat pöytäjuhlat ja bileet. Liisankadulla sitsaus oli toisenlaista kuin DG:lla: ei voitu juhlia kovin äänekkäästi ja tiloista piti häipyä viimeistään klo 22. Tämä ei kuitenkaan estänyt hauskanpitoa. Marian Helmi ja muut osakunnat tulivat tutuiksi, kun aina piti etsiä jatkopaikka muualta.

Osakunnalla sai sitsata sekä rennosti että formaalisti. Daamareissa vedettiin monesti päälle naamiaisasu, mutta vuosijuhliin piti hankkia iltapuku ja tehdä kampaus. Tämä aiheutti toisinaan hampaiden kiristelyä, kun opiskelijan budjetti oli rajallinen. Onneksi samaa pukua saattoi hieman varioiden käyttää useana vuotena, ja jonkun kavereista sai aina houkuteltua kampaajaksi.

Pöytäjuhlissa opituista sivistyneen akateemisista pöytätavoista on ollut hyötyä myöhemminkin. Ei ole muuten kertaakaan tarvinnut esimerkiksi työpaikan juhlissa pohtia, millä ruokailuvälineellä mitäkin syödään, tai möllöttää apaattisena juhlapöydässä siitä syystä, ettei keksi sanottavaa vierustoverille!

Apuemäntänä pääsin toki näkemään pöytäjuhlia myös keittiön puolelta. Kiireestä ja ajoittaisesta sähellyksestä huolimatta keittiössä oli hauskaa ‒ varsinkin jos isäntä hommasi paikalle useita emännistön viinipulloja. Juhlaväki kehui emännistön loihtimia ruokia usein autuaan tietämättömänä siitä, millaisia kommelluksia keittiössä oli tapahtunut. Näin myös silloin, kun erääseen keittoon lipsahti teelusikallisen sijasta desilitra suolaa.

Parasta antia olivat ystävät

Kuten Tuure viime lehdessä teki, mainitsen sen tärkeimmän viimeiseksi. Osakunnan parasta antia itselleni olivat ystävät.  Osakunnalla tutustuin eri-ikäisiin, eri taustoista tuleviin ja eri aloilla opiskeleviin tyyppeihin, joita tuskin olisin tavannut muualla.

Muutamista osakunnalla tapaamistani ihmisistä tuli läheisiä ystäviäni ja he jäivät pysyvästi osaksi elämää. Nämä ihmiset ovat kulkeneet vierellä nyt jo lähemmäs vuosikymmenen, läpi ilojen ja surujen. Heidän kanssaan on väännetty piirakoita praasniekkoihin, juhlittu osakunnalla läpi yön, käyty leffassa ja matkoilla, vietetty valmistumisia ja häitä, parannettu maailmaa, jopa asuttu yhdessä.

Ilman osakuntalaisia ystäviäni elämä olisi huomattavasti tylsempää ja tyhjempää. Olen ikuisesti kiitollinen, että osakunta toi nämä ihmiset elämääni.
Ihanat naiset eräiden vuosijuhlien jatkoilla
Kaiken kaikkiaan osakuntavuodet muistuvat mieleen hauskoina ja huolettomina vuosina elämässäni. Voi sanoa, että osakunta oli opiskeluvuosien suola (ja usein sokerikin). Monta asiaa olisi toisin, jos en olisi sinä yhtenä syyskuun iltana kävellyt Liisankadulle ja käynyt kirjautumassa fuksimatrikkeliin. Sanomattakin lienee selvää, miten onnellinen olen, että tein niin.


ANNIKA JAATINEN

Isännän ihmeellinen

Vin Chaud

Vin chaud bordelais

  • halpaa punaviiniä
  • fariinisokeria
  • kanelitanko
  • kokonaisia neilikoita
  • appelsiinin kuori
  • (appelsiinin mehua)

Mausteiden määrän voi itse päättää makunsa mukaan, mutta itse olen esimerkiksi kokeillut seuraavanlaista sekoitussuhdetta : puoli pulloa viiniä, 3 rkl fariinisokeria, kanelitanko, 5-10 neilikkaa, puolikkaan appelsiinin kuori ja vähän mehua.

Laita kaikki ainesosat kattilaan ja anna maustua puolisen tuntia. Kuumenna, mutta älä kiehauta. Siivilöi lasiin ja nauti lämmittävästä juomasta.



Poikkeuksellisesti päätoimittajan arkistoista

Emännän erikoinen

Crème brûlée

Tätä ranskalaisen keittiön iki-ihanaa klassikkojälkiruokaa tehtiin lokakuisille Sarvijuhlille. Osakuntatiloihin oli vastikään hankittu kaasupoltin, jota oli yksinkertaisesti pakko päästä kokeilemaan. Hyvin toimi, eikä kukaan saanut palovammoja. Ohje lainattiin Hesarista hyvin pienin muutoksin.

Yli viidenkymmenen annoksen tekeminen vei juhlia edeltäneenä päivänä aikansa eli yli kuusi tuntia, mutta mitäpä ei hyvän aterian eteen tekisi? Lisäksi savolaisten inspehtorin kehut olivat niin ylitsevuotavan mairittelevia, että punastumatta ei tilanteesta selvitty.

Ohje

(neljälle)

  • 1 dl täysmaitoa
  • 3 dl kuohukermaa
  • 1 vaniljatanko
  • hyppysellinen kardemummaa
  • 5 keltuaista
  • 1/2 dl sokeria
  • ruokosokeria
  • kaasupoltin
Kuumenna maito ja kerma kattilassa. Halkaise vaniljatanko pituussuunnassa ja heitä puolikkaat nesteseokseen. Mausta kardemummalla. Poista vaniljatangot tovin jälkeen ja kaavi tangon puolikkaisiin jääneet siemenet takaisin kermamaitoon.

Sekoita keskenään sokeri ja keltuaiset. Yhdistä keltuaisseos kermamaitoon varovasti sekoittaen.

Kaada seos pieniin vuokiin. Me käytimme tavallisia lasisia ja kuperia jälkiruokakulhoja. Ne toimivat erinomaisesti.

Kypsennä 95-asteisessa uunissa 50-60 minuuttia. Vanukkaan tulee olla läpikotaisin kypsää. Tarkoitus on, että vuokaa kopautettaessa vanukasseos heiluu, mutta ei enää aaltoile.

Jäähdytä vanukkaita yön yli viileässä. Ripottele jäähtyneiden vanukkaiden pinnalle kerros ruokosokeria. Polta sokeri kaasupolttimella. Tarjoa heti.


PEKKA TORVINEN

Uusi sielu – Vanha pieru

Uusi sielu

Nimi: Manuel Ackermann
Ikä: 22
Syntymäpaikka: Solothurn (Sveitsi)
Yo-kirjoitusvuosi: 2010
Mitä opiskelet: Saksaa (germaanista filologiaa)
Harrastukset: Pyöräily, hiihto (jos ehdin ja jaksan), opiskelijaelämä (sitä kyllä jaksaa vaikkei ehtiskään)
Nykyinen asuinpaikka: Vallilan C-talossa
Osakunta-aktiivisuus: Tällä hetkellä fuksi, mutta tästähän se aina lähtee

Milloin ja miksi tulit osakuntaan?
Syksyllä 2012, rakkaan tyttöystäväni Piian ja hänen hyvien osakuntakokemuksien takia.

Ensimmäiset muistot osakunnasta?

Ihan ensimmäiset muistot ovat vuodelta 2008, kun olin avecina mukana Liisankadun viimeisillä fuksisitseillä. Ihan fuksina jäi mieleen tämän syksyn DGO:n fuksiaiset ja niiden voittojuhlat.

Viestiä vanhoille pieruille?
Älkää piereskelkö!

Vallila vai Patola?
Ehdottamasti Vallila, sijainti ratkaisee.

Pikkujoululahjavinkki?
Semmonen oluttölkkicooleri saunaa varten. Kun pistää tölkkinsä siihen, niin luulee aina että kalja pysyy kylmänä, vaikka todellisuudessa se onkin yhtä lämmintä kuin ilman cooleria.

Ketä pitäisi haastatella seuraavaksi?
Lisää fukseja...


Vanha Pieru


Nimi: Juho Eskelinen
Ikä: 24
Syntymäpaikka: Vantaa
YO-kirjoitusvuosi: 2007
Mitä opiskelet? Tähtitiedettä fysiikka- ja tietojenkäsittelytiedekuorrutuksella
Harrastukset: Valokuvaus, nörtteily
Nykyinen asuinpaikka: Vallila
Osakunta-aktiivisuus: Useampi vuosi OKN:ää, HTK:ta ja isännöintiä. Päälle vielä vuosijuhlamestari ja läjä pienempiä juttuja.


Milloin ja miksi tuli osakuntaan?
Osakuntaan tulin heti opiskelujen alettua -08 mainoslappujen innoittamana.

Ensimmäiset muiston osakunnasta?
Fuksipiknik, kuten noin kaikilla muillakin.

Viestiä uusille sieluille?
Uskalla antaa aikaa osakunnalle ja osakunta antaa paljon takaisin. Lähde mukaan omien piirien ulkopuolisiin juttuihin ja maailma aukenee. Yhteisosakuntalaisuus on järkyttävän hieno asia.

Vallila vai Patola?
Vallila paremman Helsinki-kokemuksen takia.

Mitä antaa pikkujoululahjaksi?
Selviytymispaketti.

Ketä pitäisi haastatella seuraavaksi?
Dennis.

HEIKKI KARVINEN

Osakunnan asuntoja (osa 2)

Puukellon edellisessä numerossa esiteltiin kolme erilaista osakunnan asuntoa asukkaiden  näkökulmasta. Tällä kertaa esittelyvuorossa ovat Annan kaksio Patolasta ja Katrin yksiö Vallilasta.


Anna asuu Patolassa 42,5 m2:n kaksiossa, jonne hän muutti tänä syksynä. Anna harkitsi asuntoa hakiessaan myös Vallilan asuntoja, mutta halvemman hinnan ja isomman asunnon takia hän valitsi Patolan. Kaksiossa on Annan mielestä toimiva pohjaratkaisu, paljon säilytystilaa ja muutenkin tilavuutta. Annan kaverit kehuvatkin asuntoa ja hämmästyvät kuullessaan vuokran suuruuden (=pienuuden).

Kysyttäessä asunnon huonoja puolia, Annan täytyy miettiä hetki. Huonoja puolia löytyy, mutta ne ovat enemmän pieniä kauneusvirheitä. Hyllyllisiä vaatekaappeja on vähän ja kaappien sisältä löytyy tuulahdus menneiltä vuosikymmeniltä vihreiden ovien ja hyllypapereiden muodossa. Asunto on myös melko kylmä ja luonnonvaloa ei tule juurikaan sisälle.

Heti muutettuaan Anna muokkasi asuntoa enemmän mieleisekseen. Eteisen ovi sai lähteä ja kaksi seinää sai uuden värin. Sisustuksessaan Anna yhdistelee uutta ja vanhaa sekä pitää skandinaavisesta tyylistä. Puolivahingossa asuntoon on kuitenkin kertynyt aika paljon värejä kompensoimaan asunnon pimeyttä.



Katri muutti osakunnan fuksiasuntoon syksyllä 2010. Kaksi vuotta siinä asuttuaan, hän koki tarvitsevansa lisää tilaa ja muutti 28 m2:n yksiöön. Katrista tämä asunto on juuri sopivan kokoinen ja se sijaitsee kivalla paikalla. Vallilasta on lyhyt matka keskustaan, mutta sieltä löytyy muutakin kuin asfalttiviidakkoa koiran kanssa ulkoiluun.

Nykyinen asunto on Katrista enemmän kodintuntuinen kuin pienempi 17,5 neliön yksiö. Vuokra on tietenkin kalliimpi, mutta Helsingin vuokratasoon nähden edelleen halpa. Myös pohjaratkaisu on toimiva; asunto on jaettu pienellä väliseinällä kahteen eri tilaan. Lattian muovimatto ja kaappien ovet eivät miellytä Katrin silmää, mutta ne ovatkin asunnon harvoja huonoja puolia. Katrille tärkeää asunnon suhteen on myös se, että siellä saa asua Katrin koira Mei. Osakunnan kaikissa asunnoissa Domman fuksikämppiä lukuun ottamatta saa pitää lemmikkejä.

Katri sisustaa asuntoaan oman mielensä mukaan ja kalusteita on kertynyt niin Ikeasta, kirpparilta kuin roskalavaltakin. Katrin mielestä kodissa saa näkyä eläminen eikä kaiken tarvitse olla piilossa minimalistiseen tyyliin.


HANNA AHTONEN

”Niin paljon kysyttävää siitä mitä kuulen ja siitä mitä nään”

Miksi kesän säät olivat niin surkeat? Miksi aina puhutaan säästä? Mistä muusta voi keksiä puhuttavaa tuntemattomien kanssa? Miksi Maajussille morsian -ohjelmassa parit eivät joskus keksi yhtään mitään puhuttavaa viiden minuutin treffeillään? Miksi silloin koen myötähäpeää? Miksi katson Maajussille morsianta? Miksi en katsoisi? Miksi televisiossa on niin tyhmiä mainoksia? Miksi kaikissa samaan aikaan eri kanavilta tulevissa ohjelmissa mainoskatko on aina samaan aikaan? Miksi ihmiset katsovat nykyään paljon televisiota? Miten heillä on aikaa siihen? Miksi lapsilla on nykyään enemmän keskittymishäiriöitä? Miksi lapsia lääkitään niin paljon? Miksi kaikkia lääkitään niin paljon? Miten pitkäksi aikaa lääkeaineet jäävät kehoon? Miksi jotkut eivät arvosta kehoaan? Miksi kaikki eivät harrasta liikuntaa? Miksi kaikkien pitäisi harrastaa? Mitä jos ei pystyisi liikkumaan? Miksi yhteiskunnassa arvostetaan niin paljon terveyttä? Kuka täyttää ideaalin ihannekansalaisen määritelmän? Miksi joillekin on vaikeaa hyväksyä muunlaisia ihmisiä kuin itse on? Miksi itse olen sellainen kuin olen? Miksi sinä olet sellainen kuin olet? Mikä on elämän tarkoitus? Miksi elämästä pitäisi etsiä jotain suurempaa tarkoitusta? Miksi ei voida vain elää? Miksi jotkut eivät saa elää kovin kauaa? Miksi elämä on epäreilu? Mikä olisi reilua kaikille? Onko Reilu kauppa hyvä asia? Miksi minulta tivataan syitä, koska en syö lihaa? Pitäisikö minun kysyä ihmisiltä, miksi he syövät lihaa? Miksi ihmiseltä tivataan syitä, jos hän ei juo alkoholia? Miksi alkoholia juodaan? Miksi joskus on hyvä humala? Miksi joskus ei ole? Miksi sana miksi muuttuu oudoksi kun sitä toistaa paljon? Miksi kaikille sanoille käy niin? Miksi sanat muodostavat lauseita? Miksi on olemassa eri kieliä? Miksi kielten puhuminen on niin hankalaa? Miksi kaikki on välillä niin hankalaa? Miksi näiden kysymisten keksiminen ei ole hankalaa? Miksi tätä voisi jatkaa loputtomiin? Miksi kyselen näitä kysymyksiä?


KATRI PARVIAINEN

Piirakan taival – eli piirakkatalkoot ja Praasniekat

Marraskuussa juhlittiin osakuntamme kakkosjuhlaa Praasniekkoja. Sali oli mukavan täynnä juhlakansaa ja saimme myös vieraita muista osakunnista. Nähtiinpä paikalla jopa kuninkaallinen. Sitsit noudattivat tuttua kaavaa ja ilta sujui mainiosti. Se mikä erottaa Praasniekat muista pöytäjuhlista ja nostaa sen astetta korkeammalle tasolle, on tietenkin siellä tarjottava ruoka – karjalainen pitopöytä. Tällä kertaa ruoka erityisen maittavaa ja yksi jos toinenkin tunnusti syöneensä liikaa. Parasta tälläkin kertaa olivat nuo niin harvoin saatavat ja työlään urakan vaativat karjalanpiirakat. Nyt tutustummekin erään karjalanpiirakkasatsin matkaan, joka alkoi piirakkatalkoissa 11.11. viiden urhean osakuntalaisen voimin ja päättyi Praasniekkoihin 17.11. noin neljänkymmenen juhlijan suosiollisella avustuksella.

Ruisjauhot, suola ja vesi. Puuroriisi, vesi, maito ja suola. Voita. Niin vähän raaka-aineita ja hyvin yksinkertainen resepti. Mutta niin monta eri työvaihetta sekä valmistamiseen kuluvaa tuntia. Työläs urakka sekä se jälkeen jäävä sotku. Kuitenkin loppujen lopuksi, eihän mikään ole parempaa kuin itse tehty oikea karjalanpiirakka!

















RIINA PARVIAINEN

Vapiskaa te syntiset!!

Kappalaisen saarna Praasniekoissa 17.11.

Tuossa viikko ennen Praasniekkoja ilmoittelin osakunnalle järjestäväni vihdoin lupaamani olutillan. Tarkoitus oli juoda mallasjuomaa ja keskustella hengellisistä asioista. Minulle kuitenkin nopeasti korjattiin, ettei kappalaisen ole tarkoitus huolehtia mistään hengellisestä vaan enemmänkin osakuntalaisten henkisestä hyvinvoinnista. Tästä viisastuneen olen siis jättänyt kirveen kotiin, enkä myöskään tule teitä pelottelemaan helvetin kiirastulella tai ikuisella kadotuksella.

Siinä olutta maistellessani kyselin, mikä oli osanottajille jäänyt osakuntavuodesta mieleen parhaiten. Kuten arvata saattoi, vastaukseksi tuli suurimpia tapahtumia kuten vappu Tartossa, vuosijuhla ravintola Kaisaniemessä tai osakunnan kesäretki Liperiin ja Viinijärvelle.  Noista tapahtumista kuulin jos jonkinlaisia tarinoita juopumisesta ja hauskanpidosta, aina hammasharjoista ahterikuviin asti. Tämä sai ajattelemaan, mikä on se voima taustalla, mikä mahdollistaa kaikki nämä muistot ja kokemukset osakuntalaisille. Harva täällä tänään pysähtyy ajattelemaan minkälaisia uhrauksia monet osakunnan virkailijat tekevät mahdollistaakseen muille nämä kokemukset.  Kokemuksesta tiedän, että uhraukset omaan vapaa-aikaan eivät ole välttämättä pieniä. Toivonkin teidän kaikkien muistavan ensi vuonna kiittää näitä, välillä näkymättömän työn tekijöitä, aina kuraattorista apuisäntiin ja emäntiin, kerhon vetäjiin ja niihin pieniin ihmisiin, jotka joutuvat, myös tämän illan jälkeen, pesemään osakuntatilamme vessan. Ei käy kateeksi.

Kaiken tämän juhlimisen ohessa osakuntaamme kosketti pitkäaikaisen kunniainspehtorin Pirkko K Koskisen poismeno huhtikuun alussa. Toivoisin nyt, että muistamme vielä kerran Pirkkoa viettämällä hiljaisen hetken ja kohottamalla maljan Pirkon muistolle.

Pirkko missä ikinä oletkin, oli se sitten Pasilan asema tai jokin muu paikka, olet ajatuksissamme.

Sitten pääsemme tähän syksyyn. Osakunta on vahvistunut jälleen muutamalla uudella fuksilla, joista toivomme aktiivisia jäseniä paikkaamaan valmistuvien aktiivien jättämiä suuria saappaita. Toiveissa on myös hyvin sujuneen yhteistyön jatkaminen DGO:lla yhdessä Kymenlaakson ja Wiipurilaisen Osakunnan kanssa sekä muiden osakuntien, joista osasta ilmeisesti täällä tänään on myös edustus paikalla.

Asiaan! Ensi vuonna odotettavissa on HYY-yhtymän konkurssi, koska rahat on kadotettua helvetin esikartanoon (jota myös Kreikaksi kutsutaan). Perussuomalaisten Timo Soini nousee Suomen yksinvaltiaaksi ja Suomen leijonavaakuna vaihdetaan Suomen ilmavoimien vanhaan logoon. Sehän Soinille sopiikin paremmin. Samalla kaikki maahanmuuttajat pääsevät Talvivaaran lietealtaan putsaajiksi. Säteilevät etenemismahdollisuudet siis heillekin. Suomen jääkiekkojoukkue putoaa B-sarjaan hävittyään Azerbaidzhanille tai Kazakstanille tai Keravan pallolle. Kaiken kukkuraksi meidän rakkaan entisen Pohjois-Karjalan läänin kaikki kunnat yhdistetään kuntaliitoksessa Kuopioon.

Näistä pienistä vastoinkäymisistä huolimatta tiedän, että Karjalainen Osakunta pysyy vahvana, sillä meillä on aktiiviset, osaavat ja omistautuneet jäsenet aina fukseista senioreihin, jotka luotsaavat osakuntaa kohti näitä vähintäänkin arveluttavia aikoja määrätietoisesti ja tietysti hurtilla pohjoiskarjalaisella huumorilla varustettuna.

Lopuksi vielä teille syntisille katumusharjoitukseksi kuusi ave mariaa ja kolme isä meitiä, paitsi Antti Rädylle neljä, koska hän ei nähtävästi osaa odottaa, että viinille on laulettu ennen kuin kulauttaa sen kurkkuunsa.


TUOMAS PUUMALAINEN

Helsingin helmiä – käy täällä ja rakastu kaupunkiin!

Kun asuu tarpeeksi kauan jossakin, alkaa kullekin kuin itsestään muodostua kantapaikkoja, joissa mieluiten viettää vapaa-aikaansa. Kaikilla kaupungeilla on omat piirteensä ja puolensa, jotka tekevät siitä omanlaisensa. Ja kullakin kaupunkilaisella on omat suosikkinsa ja mielipiteensä asuinpaikastaan.

Puukellon toimituskunta päätti paljastaa, mikä meidän mielestämme tekee Helsingistä juuri Helsingin sekä sen, mistä me täällä pidämme eniten.

Kaivarin kanuuna

Eirassa sijaitseva itsepalvelukirpputori. Siisti ja valoisa! Kiva kierrellä. Joitakin myyjiä lukuun ottamatta hinnat yleensä kohdillaan ja löytöjen tekeminen usein hyvinkin todennäköistä. Tarjolla usein ketjuliikkeiden edellisten kausien muodin lisäksi myös merkkituotteita (esim. Filippa K, Tommy Hilifger) sekä vintageihanuuksia. Lisäksi kirjoja, kenkiä, leluja, astioita. Myynnissä myös kahvia ja pientä naposteltavaa.

Kakkugalleria

Kakkugalleria
Kolmea kahvila-myymälää sekä yhtä leipomoa Helsingissä pyörittävä Kakkugalleria on mukava vaihtoehto isoille ketjukahviloille. Kakut eivät ole pakasteesta, vaan ihania ja tuoreita. Hinnatkaan eivät päätä huimaa; kahvi tai tee ja kakkupala irtoaa kuudella eurolla. Lisäksi kakkua saa yhteen annokseen halutessaan kahta laatua, sillä palat leikataan aina puolikkaiksi paloiksi. Tarjolla myös Fredan myymälässä kakkubuffet: maksa 11,5€/13,5€ ja syö niin paljon kakkua kuin haluat (max. 2 tuntia). Kokeilkoot ken pystyy! Yhdessäkin makoisassa kakkupalassa on itselleni jo riittävästi. Suosittelen ehdottomasti Kakkugalleriaa!

Antikvariaatti Punainen Planeetta

Viihdyn paikoissa, joissa ympäriltään löytää paljon kirjoja. Lemppareitani ovat antikvariaatit, joissa voi tehdä löytöjä kohtuuhinnoin. Helsingissä vierailen useimmiten Punaisessa Planeetassa Hermannissa, enkä ole vielä koskaan lähtenyt sieltä tyhjin käsin.

Rikhardinkadun kirjasto

Kantiskirjastoni puolestaan sijaitsee Rikhardinkadulla. Vanha kaunis rakennus, tunnelmallinen miljöö ja kattava tarjonta miellyttävät.

Rikhardinkadun kirjasto

Raitiovaunut

Yksi asia, mikä tekee Helsingistä Helsingin, on raitiovaunut. Matkustusväline, jolla ei kovinkaan monessa kaupungissa pääse kulkemaan. Raitiovaunussa on urbaania tunnelmaa ja ikkunoista saa samalla ihailla ympärillä avautuvaa kaupunkia. Erityisen käteviä ratikat ovat lyhyitä matkoja kulkiessa, sekä matkalla välillä Vallila – yliopiston päärakennus. Ratikkaa tosin ei kannata valita, jos on kiire.

Mäkelänrinteen bussipysäkki

Mäkelänrinteen bussipysäkki
Vaikka nostankin bussipysäkin erityiseksi paikaksi Helsingissä, niin se ei tarkoita sitä, että intohimoni olisi pysäkeillä seisoskelu. Muun muassa Mäkelänrinteen pysäkin ”erikoisuus” on, että siellä ei tarvitse hengailla pitkään, sillä julkinen liikenne toimii. Pysäkille mennessä ei tarvitse miettiä myöhästyykö jostain bussista, sillä seuraava tulee kuitenkin nopeasti. Julkinen liikenne ei myöskään mene nukkumaan klo 22.00 vaan kaupungille ja sieltä pois pääsee melkein milloin vain.

Pikku-Vallila

Pikku-Vallila on sympaattinen, alle 30 ihmistä vetävä pieni lähiökapakka Puu-Vallilan sydämessä, lähellä Vallilan kallioita. Mäkelänkadulle matkaa on sata metriä, mutta Pikku-Vallila on kuin toisesta todellisuudesta. Varsinkin kesäisin paikan ja poikkikadun tunnelma on kuin suoraan seesteisestä pikku puutalokylästä. Pikku-Vallilassa musiikki ei ole liian kovalla, mikäli sitä on ollenkaan, eikä tv suolla roskaansa liiallisella volyymilla muulloin kuin ehkä suurten jalkapallo-otteluiden aikaan. Normaaliaikoina pöydässä voi jutella henkeviä ilman huutamista.

Hintataso on jonkin verran korkeampi kuin parin sadan metrin päässä Mäkelänkadulla sijaitsevassa Pub Magneetissa. Sandels-tuopin saa noin viidellä eurolla, kun Magneetissa Karjala-tuoppi maksaa kolme yhteisvaluuttaa. Puutalomiljöö on kuitenkin kertaluokkaa miellyttävämpi paikka oluenjuontiin. Lisäksi Pikku-Vallilasta saa myös purtavaa. Toastit eivät ehkä ole suuria gourmet-elämyksiä, mutta toimivat erinomaisesti oluen kanssa.

Lisäksi on mainittava värikäs terassikalusto, joka on kesäisin nähtävyys itsessään. Terassia majoittavat kaiken lisäksi usein erittäin joviaalit kanssaoluistit, joiden kanssa kumoaa mielellään tuopin jos toisenkin. Keskipäivän aurinko porottaa touko–elokuussa terassille niin kutsuvasti, että paikalle voisi jäädä notkumaan tuntikaupalla joka päivä.

Meri ja saaret

 Rajasaari, Korkeasaari, Suomenlinna, merimelonta + pakoa kaupungin vilinästä.

Helsinki on alueeltaan pieni

Vaikka Helsinki on Suomen suurin kaupunki, kantakaupungin alue tuntuu tiiviiltä. Useasti olen saanut yllättyä siitä, miten nopeasti keskustassa pääsee kävellen paikasta toiseen, jos aiemmin mainittu julkinen liikenne ei toimikaan. Keskusta on lisäksi yhtenäinen alue, se tuntuu kaupungilta, eikä sitä ole ripoteltu useaan paikkaan. Kuten julkinen liikenne myöskään kaupunki ei hiljene ja autioidu täysin iltaisin, öisin ja sunnuntaisin.

Kokonaisuus

Helsinki on sopivan iso; saa olla yksinään silloin kun huvittaa mutta kaduilla törmää tuttuihin. Ratikat (ja toimiva julkinen liikenne yleensä), monennäköiset ihmiset, vanhat kerrostalot, hälinä, eri kielten sekamelska, erinäköiset kaupunginosat, kahvilat - lista voisi jatkua ja jatkua.


Kapinoiva ihminen tarvitsee mitan

Elämän absurdisuuden hyväksyminen tarkoittaa samalla itsemurhan mahdollisuuden hylkäämistä. Tämä oli kirjoituksen edellisen osan tulos. Periaatteessa sen jälkeen kaikki on sallittua, kunhan ihminen pitää jatkuvasti mielessään oman kohtalonsa järjettömyyden.

Sisyfoksen myytin kirjoittamisen jälkeen sotien jälkeinen maailma paloi pois muutamassa vuodessa. Samalla se arpeutti lopullisesti eurooppalaisen, valistuksessa syntyneen sielun. Toinen maailmansota, totalitaaristen järjestelmien nousu ja vastarintaliikkeessä toimiminen olivat Albert Camus’lle herätys. Aiempi, radikaaliin individualismiin kehottanut absurdismi ei enää tyydyttänyt häntä. Vuonna 1951 Camus julkaisi teoksen Kapinallinen ihminen (L’Homme révolté), jossa hän pyrki yhdistämään absurdismin vakaumukseen siitä, että ihmisten järjestelmällinen murhaaminen on väärin myös täydellisen järjettömässä maailmassa. Hän kirjoitti ymmärtävänsä nyt, että hänen koko elämänsä on omistettu nihilismin vastaiselle taistelulle.

Aion koota tähän esseeseen Camus’n Kapinallisen ihmisen pääajatukset teoksesta suomennettujen osien avulla. Ne ovat ilmestyneet vuonna 1971 Ulla-Kaarina Jokisen suomentamina.

Absurdi ja murha

Camus’n kirjanpituinen essee on yritys ymmärtää nykyaikaa. Aikakausi, jolloin vapauden nimissä orjuutetaan ihmisiä ja yli-inhimillisyyden kaipuun takia heitä teurastetaan, on Camus’lle pitkällisen pohdinnan paikka. ”Päivänä, jolloin rikos komeilee viattomuuden lainahöyhenissä, jolloin kaikki arvot on pantu päälaelleen kuten meidän aikanamme on tapahtunut, on viattomuuden velvollisuus selvitellä rikoksen taustaa.” Muinaisina aikoina, kun ”tyranni hävitti kaupungit oman kunniansa kurottamiseksi”, asiat olivat selviä. Omatunto tiesi mitä teki ja tuomitsi asianmukaisesti. 1900-luku on kuitenkin jotain muuta.

Koska maailma on sellainen kuin se on, ja koska me emme voi elää minään muuna aikana kuin omanamme, on Camus’n selvitettävä kuinka siinä käyttäydymme. Aikana jolloin oli tapana kieltää kaikki, oli ehkä hyödyllistä tutkia itsemurhan filosofista ongelmaa, sanoo Camus vähättelevästi ja viittaa selvästi itseensä.
Mutta ideologioitten aikana on osattava ottaa kantaa murhaan. Jos murhalla on syynsä, niin oma aikamme ja me itse olemme siis johdonmukaisia. Jos sillä taas ei ole sellaisia, niin me elämme hulluudessa eikä meillä ole muuta keinoa kuin yrittää löytää asiasta johdonmukaisuus tai luopua siitä kokonaan. Mutta yhtä kaikki, meidän on joka tapauksessa vastattava selvästi kysymykseen, joka meille esitetään keskeltä vuosisatamme verenvuodatusta ja tuskanhuutoja.
Camus’n tarkoituksena on jatkaa itsemurhasta ja absurdista alkanutta ajatusketjua ja tuoda mukaan murhan ja kapinan käsitteet. Ensinäkemältä absurdi kuitenkin näkee murhan täysin yhdentekevänä ja siis mahdollisena.

Jos ihminen ei usko mihinkään, jos millään ei ole tarkoitusta, jos me emme voi todistaa olevan olemassa minkäänlaisia arvoja, niin kaikki on mahdollista eikä millään ole väliä. [--] Me voimme yhtä hyvin kohentaa krematorioiden polttouuneja kuin antautua hoitamaan pitaalisia. Hyvä ja paha ovat sattumaa tai oikkua.
Jos mikään ei ole oikein eikä väärin, jos mikään ei ole hyvää eikä huonoa, on ainoana sääntönä Camus’n mukaan enää tehokkuuden sääntö. Mitä tehokkaampia ovat teurastusmenetelmämme, sen parempi. Tietysti tappaminen vaatii hiukan taipumusta, myöntää Camus. ”Mutta kuitenkin vähemmän kuin luulisi, kuten kokemus on osoittanut. Sitäpaitsi, kuten yleensä näemmekin, aina on mahdollista panna toiset tappamaan.”

Absurdin ajattelun viimeinen johtopäätös oli kuitenkin jo aiemmin itsemurhan hylkääminen ja sen loputtoman epätoivon ja ristiriidan ylläpitäminen, ”joka johtuu siitä että maailma on vaiti kun ihminen kysyy”. Absurdi ei voi kehottaa itsemurhaan muuten kuin kieltämällä omat lähtökohtansa. Loppujen lopuksi absurdi siis on elämän puolella, sillä juuri elämä tekee mahdolliseksi ihmisen ja maailman välisen ristiriidan. Kun itsemurha siis on absurdin kannalta väärin, olisi Camus’n mielestä melkoista mukavuudenhalua pidättää yksinoikeus tähän päätelmäketjuun vain itsellä. Päättelyketju on ihmiskunnan yhteistä omaisuutta. Täten murhan idealla ei voi absurdisuudesta lähdettäessä olla pitäviä perusteita. ”Mainitun ristiriidan kannalta murha ja itsemurha siis ovat yksi ja sama asia, jotka on joko otettava tai jätettävä yhdessä.”

Kapina

Absurdi on kapinan syntypiste. Voimme väittää, ettemme usko mihinkään ja että kaikki on mieletöntä, mutta emme Camus’n mukaan voi epäillä tuota väitettä, mikäli sitoudumme siihen. Minun on siis vähintäänkin uskottava omaan protestiini, omaan kapinaani. Absurdin sisäinen logiikka antaa meille pitävän todisteen kapinasta.

Kapinoiva ihminen tunnustaa, että on olemassa jokin raja, jonka toisella puolella vallitsee erilainen oikeus kuin tällä puolella. Kapina-ajatus nousee Camus’n mukaan ehdottomasta kiellosta, jonka ”esitämme sietämättömäksi koetun oikeudenloukkauksen johdosta”. Samalla se nousee epämääräisestä varmuudesta, jonka mukaan kapinoijalla on perusteltu oikeus johonkin parempaan. Se on tunne, että kapinoitsija on jossakin asiassa oikeassa. ”Tässä mielessä kapinoiva orja vastaa samalla sekä kyllä että ei.”

Ihminen kestää usein paljonkin epäoikeudenmukaisuutta ennen kuin ryhtyy minkäänlaisiin toimiin. ”Vaitiololla ihminen saa ympäristönsä uskomaan, ettei hän arvostele eikä toivo mitään ja joissakin tapauksissa hän ei todella toivokaan mitään.” Mutta heti kun ihminen aukaisee suunsa ja sanoo ei, hän arvostelee. ”Kapinoiva tekee täyskäännöksen, mikä onkin ranskalaisen sanan ‘révolté’ etymologinen merkitys.”

Camus’n mukaan kapinassa herää aina ajatus siitä, että ”ihmissuvussa on jotakin johon hän voi samaistaa itsensä, vaikkakin lyhyeksi aikaa”, oli tuo ajatus miten hämärä tahansa. Kapina saattaa syntyä pienemmästäkin epäoikeudenmukaisuudesta kuin mitä ihminen on joutunut aiemmin kokemaan, mutta kun se syntyy, se laittaa ihmisen koko vastustuskyvyn liikkeelle. ”Sillä hetkellä kun orja torjuu esimiehensä nöyryyttävän käskyn, hän torjuu samalla yltään orjuuden.”

Sen osan itsestään, jolle hän aluksi vaati kunnioitusta, hän asettaa kaiken muun edelle, hän julistaa että se on tärkeämpää kuin kaikki muu, elämäkin. Siitä tulee hänelle korkein hyve. Orja, joka aikaisemmin on mukautunut kompromissiin, heittäytyy äkkiä kahden äärimmäisen vaihtoehdon väliin (”koska asiat nyt kerran ovat näin...”): Kaikki tai Ei mitään. Kapina nostaa pinnalle tietoisuuden.

Arvo merkitsee useimmiten ”siirtymistä tosiasioista oikeuteen, toivotusta toivottavaan”, sanoo Camus Lalandea lainaten. ”Kapinassa siirtyminen oikeuteen on selvästi havaittavissa.” Vielä useammin kuitenkin tapahtuu siirtyminen yksilöstä yhteisen hyvän käsitteeseen, väittää Camus.
Kaikki ja Ei mitään -käsitteiden pinnalle nousu osoittaa, että kapina, päinvastoin kuin yleisesti luullaan, ja se seikka että kapina tavallisesti herää ihmisen kaikkein yksilöllisimmällä alueella, saattaa itsensä yksilön käsitteen kysymyksenalaiseksi.
Mikäli yksilö on valmis kuolemaan kapinansa aikana ja sen takia, hän osoittaa uhrautuvansa yhteisen hyvän edestä. Jos kuolema on parempi vaihtoehto kuin sen oikeuden kieltäminen, jota ihminen puolustaa, hän on tehnyt melko suuren harppauksen yksilöllisyydestä kaikkien ihmisten yhteisten oikeuksien puolustajaksi. Camus huomauttaa, että tällainen ajatteluketju näyttäisi saavan meidät uskomaan jonkinlaiseen ihmisluontoon, ”jollaiseksi kreikkalaiset sen kuvittelivat ja joka on täysin nykyaikaisen ajattelun postulaattien vastainen”. ”Miksi ihminen kapinoisi, jos hänessä ei ole sinänsä mitään pysyvää, säilyttämisen arvoista?”

Ovatko kapina ja sen kannattamat arvot kuitenkin lopulta suhteellisia käsitteitä? Historiaa lukemalla näyttäisi siltä, että kapinoiden syyt ovat mitä erilaisimpia ja että tietyt ihmisryhmät eivät ole kapinoineet, vaikka heillä on ollut siihen mitä suurin syy. Kapina näyttäisi olevan ”valistuneen, oikeuksistaan tietoisen ihmisen toimintaa”. Tietoisuus vapaudesta ja kapinan mahdollisuudesta näyttäisi Camus’n mukaan kasvavan sitä mukaa kun ”ihmislaji kehityksensä pitkän historian aikana on ruvennut tiedostamaan omaa olemustaan”.

Hindujen kastijärjestelmän alimpiin ryhmiin kuuluvat ihmiset ja muinaisen Egyptin orjat eivät pohtineet kapinan problematiikkaa, sillä ”sen on pitkä traditio jo ratkaissut heidän puolestaan ja vastaus oli pyhitetty jo ennen kuin he olisivat edes voineet ryhtyä moista probleemaa tutkimaan”. Pyhissä asioissa ei esiinny kapinan ongelmaa, sillä pyhissä asioissa kaikki vastaukset on annettu jo ennakkoon. ”Myytti korvaa niissä metafyysisen pohdinnan.”
Kapinoiva ihminen on sijoittunut ajassa ennen pyhitystä tai sen jälkeen ja vaatii kiihkeästi inhimillistä järjestelmää, jossa kaikki vastaukset ovat inhimillisiä, toisin sanoen järjellisesti muotoiltuja. Tällöin hänen jokainen kysymyksensä, jokainen sanansa on kapinaa, kun taas pyhän maailmassa jokainen sana on armoteko. Täten olisi mahdollista todistaa, että ihmishengelle ei tässä mielessä tarjoudu kuin kaksi maailmankaikkeutta, pyhän maailma (tai puhuaksemme kristityin termein, armon maailma) ja kapinan maailma. Toisen katoaminen saa aikaan toisen ilmestymisen, vaikka ilmestyminen voikin tapahtua hämmentävissä muodoissa.
Camus’n mukaan kapinan problematiikan ajankohtaisuus 40- ja 50-lukujen taitteessa johtuu siitä, että ”kokonaiset yhteiskunnat ovat meidän aikanamme pyrkineet etääntymään pyhän maailmasta”. Camus myöntää, ettei kapina ole ihmisen ainoa olemus, mutta koska ”meidän päiviemme historiaan sisältyy niin paljon vastustusta ja ristiriitaa”, on kapina yksi ihmisen keskeisimpiä ulottuvuuksia ja ”meidän historiallinen totuutemme”. ”Sen sijaan että pakenisimme todellisuutta, meidän on löydettävä siitä arvomme.”

Kapina Jumalaa vastaan

Orja nousi kapinaan isäntänsä valtaa vastaan. Orja kielsi, että isännällä olisi oikeus kieltää hänet vaatimusten esittäjänä. Orja vaati tasa-arvoa. Hän ei siis kieltänyt isäntäänsä ihmisenä sinänsä. Orja vaati yhteistä arvoasteikkoa, jonka puitteissa sekä hän että entinen isäntä voisivat yhdessä toimia. ”Alkeellisin kapina ilmaisee täten, paradoksaalista kyllä, pyrkimystä järjestykseen.”

Orjan kapina herraansa vastaan voidaan viedä myös metafyysiselle tasolle. ”Metafyysinen kapinallinen nousee niitä ehtoja vastaan, jotka hän on saanut ihmisenä.”
Tämä nousee särkynyttä, hajanaista maailmaa vastaan ja vaatii sen yhtenäisyyttä. Hän asettaa vastakkain omassa itsessään havaitsemansa oikeuden periaatteen ja sen vääryyden periaatteen, jonka hän näkee toiminnassa ympäröivässä maailmassa. [...] Vastustaen ihmiselämän perustilannetta siinä mielessä, että kuolema jättää kohtalomme keskeneräiseksi ja paha hajoittaa sen, metafyysinen kapina vaatii perustellusti onnen ykseyttä elämän ja kuoleman kärsimystä vastaan. Jos yleinen kuolemanrangaistus määrää ihmisen kohtalon, niin tässä mielessä sitä vastaan esiintyy aina kapinaa. Samalla kun kapinallinen torjuu kuolemaan päättyvän kohtalonsa, hän kieltäytyy tunnustamasta mahtia, joka on määrännyt hänet elämään tällaisten ehtojen alaisena. Metafyysinen kapinoitsija ei siis suinkaan ole ateisti, niinkuin voisi luulla, mutta hän on pakostakin herjaaja. Hän vain herjaa järjestyksen nimessä, leimaten Jumalan kuoleman isäksi ja pahimmaksi loukkauskiveksi.
Samalla hetkellä kun ihminen nousee Jumalaa vastaan, hän tietyssä mielessä tunnustaa sen olemassaolon. Ihminen vaatii tasaveroista kohtelua, hän kieltää tuon suuremman voiman vallan häneen. ”Kapina todistaa täten, että sen tasolla kaikki korkeampi olemassaolo on vähintään ristiriitaista.”
Mutta kun Jumalan valtaistuin on kaadettu kumoon, kapinallinen tunnustaa, että hänen on omin käsin luotava se järjestys, oikeus ja yhtenäisyys, jota hän turhaan haki elämästään, ja siten samalla selitettävä, miksi Jumala on syösty valtaistuimeltaan. Silloin alkaa ihmisten valtakunnan pystyttämiseksi epätoivoinen ponnistelu, jossa ei pakon edessä kaihdeta rikostakaan. Tästä on hirvittävät seuraamukset, joiden jälkiä vieläkin saamme tuta. Mutta nämä seuraukset eivät johdu lainkaan itse kapinasta tai ainakin ne paljastuvat vasta sitten kun kapinallinen on unohtanut lähtökohtansa, kyllästynyt noiden kahden vaihtoehdon – kyllä tai ei – aiheuttamaan ikuiseen jännitykseen ja heittäytynyt lopulta kaiken kieltämiseen tai täydelliseen antautumiseen.

Rajan kunnioittaminen

Olemme joutuneet tämän kirjoituksen aikana jo useaan otteeseen rajalle. Se on Camus’lle erittäin tärkeä käsite, jonka ympärille koko kapinan ylistys kietoutuu. Jos vallankumous ei kunnioita sitä rajaa, jonka löytäminen aloitti kapinan, on vallankumous menettänyt oikeutuksensa. ”Meidän on pakko ottaa huomioon rajan arvo tai sitten nykyinen suhteettomuus löytää ratkaisunsa vain totaalisen hävityksen tietä.”

Camus’n mukaan keksiessään tulevaisuuden Herakleitos ”asetti myöskin tietyn rajan tälle muuttumisen ikuiselle virralle”. Herakleitokselle rajan symboli oli kohtuuden jumalatar Nemesis, ”joka oli kohtalokas kaikelle kohtuuttomuudelle”.

Kohtuuden käsitteen avulla on helppo ymmärtää, että ”hyve ei voi esiintyä irrallaan todellisesta muuttumatta pahan prinsiipiksi”. Camus’n mukaan kaikessa moraalissa realismilla on oltava osansa, mutta toisaalta kaikessa realismissa on moraalilla oltava osansa. Kyynisyys on aivan yhtä tuhoisaa kuin puhdas hyvekin.
Ihminen ei ole täydellisesti syyllinen, hän ei ole aloittanut historiaa; hän ei liioin ole täydellisen viaton, sillä hän jatkaa sitä. Ne, jotka ylittävät tämän rajan ja väittävät olevansa täydellisen viattomia, päätyvät ehdottoman syyllisyyden raivoon. Kapina sitävastoin vie meidät harkitun syyllisyyden tielle. Sen ainoa, joskin voittamaton toivo ruumistuu juuri rajalle tultaessa sen viattomissa murhamiehissä.
”Me olemme” (Nous sommes) on Camus’n kapinallisen ihmisen tunnus. Yhteiskunnassa on mahdoton elää ilman yhteistyötä. Siksi kapinallisen ihmisen yksinäiset pohdinnat ja kaikille yhtäläisesti kuuluvan oikeuden löytäminen merkitsevät Camus’lle vallankumouksellisen syndikalismin ideoiden omaksumista.
Kaikki kollektiivinen toiminta, jokainen yhteiskunta edellyttävät kuria, ilman tätä lakia yksilökin on vain muukalainen, hartioillaan vihamielisen kollektiivin taakka. Mutta yhteiskunta ja kuri harhaantuvat suunnastaan jos ne kieltävät tunnuksen ”Me olemme”. Tietyssä mielessä minä yksin kannatan yhteistä arvomaailmaa jota en saa päästää sortumaan yhtä vähän itsessäni kuin muissa. Tämä individualismi ei ole nautintoa, se on ainaista taistelua ja toisinaan ylvään yhteistunnon huipulla tunnettua verratonta iloa.
Kapinallinen ihminen on loppujen lopuksi samanlaisessa tilanteessa kuin ensimmäisen osan absurdi ihminen. Hän seisoo huimaavan korkealla kielekkeellä, mutta ei suurimmassakaan epätoivossaan suostu hyppäämään siltä, sillä se merkitsisi absurdin kuolemaa. Rehellisyys vaatii absurdia ihmistä hyväksymään kohtalonsa ja iloitsemaan epätoivostaan, jolle ei ole kuin valheellisia parannuskeinoja.

Todellinen kapina on samanlaista tasapainoilua ja hyppäämisestä kieltäytymistä. Se on jokapäiväistä taistelua ihmisarvon puolesta nihilismiä ja vääryyttä vastaan. Se on jännitystä, se on kohtuullisuutta kohtuuttomuutta vastaan, se on hymyilyä halveksijoita, noita hyppynsä tehneitä kohtaan. Todellinen kapina on se, joka synnyttää rajan ja kohtuullisuuden käsitteet. Se on pakostakin ristiriitainen ilmiö, sillä puhtaat ilmiöt ovat usein kaikkein nihilistisimpiä. Kuka tahansa meistä voisi sopivassa tilanteessa heittää ihmisiä uuniin ja avata kaasuhanat. Todellinen kapina on loputonta taistelua tuota ihmisen puolta vastaan, aina kuolemaan asti. Yhdessä. Yksin.

PEKKA TORVINEN
 




Selvä pyy

Toimituskunnan huomioita oikeasta ja väärästä elämästä

Spotifyssa tai muussa biisilistassa kesken kappaleen ei saa vaihtaa yhtäkkiä toiseen!

Ihmiset, joiden kodit ovat yllätysvisiitillä aivan siistejä, ovat hiukan epäilyttäviä.

Some on ehkä ärsyttävin uudissana ikinä.

Ravintolassa käydessä tuntee olonsa aikuiseksi.

On helpompi herätä kuudelta kuin kahdeksalta. Silti ei koskaan herää kuudelta, ellei ole
aivan pakko.

Miksi radion signaali häiriintyy aina ja vain siinä kohdassa, missä ajattelit sitä
kuunnella?

Autoon ei kannata murtautua tuulilasin kautta.

Kakkua ei kannata laittaa jääkaapin ylimmälle hyllylle.

YTHS (Ylivoimaisen Toivotonta on Hoitoa Saada).

Nainen! Jos haluat kerrankin päästä julkiseen vessaan jonottamatta, kannattaa käydä miesvaltaisissa urheilutapahtumissa. Esimerkiksi futis- ja lätkämatseissa saa kävellä tyhjiin vessoihin ja naureskella, kun miehet joutuvat puolestaan kerrankin jonottamaan omiinsa.

Roskien vieminen on välillä (=usein) kumman hankalaa.

Oli päivä kuinka huono tahansa, Jari Sillanpään Liekeissä-cover piristää aina.

Tanssiminen
on parasta mitä voi yksin kotona tehdä.

On
hauskaa istua tuolissa, josta jalat eivät ylety lattiaan.

Onnistumiset ja oivallukset uudessa harrastuksessa ovat ihanuutta ja iloa.


Pääkirjoitus 3/2012

Nyt on sitten taas syksy. Mikäpäs siinä, se on oikeastaan ihan kivaa. Minua ei ole koskaan vaivannut pieninkään syysmasennus, sillä kesän jälkeen kirpeä ilma, värikkäät lehdet ja tallustelu vesilammikoissa kumpparit jalassa ilahduttavat. On kivaa taas pukea vähän enemmän vaatteita päälleen, eikä ainakaan tarvitse stressaantua, jos aurinkoisena päivänä ei vietäkään ihan jokaista hetkeä ulkona.

Syksy merkitsee aina jollain tavalla uutta alkua. Omalla kohdallani tämä uusi alku on yritys vapautua yhdestä elämääni hankaloittavista piirteistä, sillä aion oppia vihdoinkin ottamaan kiinni hetkestä ja elämään juuri tässä ja nyt. Nykyhetki merkitsee kaikkein eniten ja silti aika usein huomaan, ettei se olekaan niin helppoa, se nykyhetkessä pysyminen. Radiossakin riimitellään, että ”älä mieti menneitä, älä turhaan mieti tulevaa. -- Tässä hetkessä on kaikki mitä tarvitaan...”. Mutta liialliseen sentimentaalisuuteen helposti uppoutuvan yksilön kohdalla asia on taas kerran helpommin sanottu kuin tehty. Niin helposti sitä huomaa taas kerran murehtivansa mennyttä ja odottavansa liiankin innokkaasti tulevaa, jolloin nykyhetki jää vain hataraksi heijastukseksi, vaikka elämä tapahtuu tässä ja nyt. Ei eilen eikä huomenna. Ja jos mikä niin elämä on kivaa. Kunhan siitä tekee itselleen kivaa ja mieluista. Ja elämähän on juuri sellaista, minkälaiseksi itse sen teet.

Tässä ja nyt on siis lokakuu ja niin taas yksi uusi vuosi osakunnalla on pyörähtänyt käyntiin.  Itselläni edellisten vuosien laskemiseen tarvitaan kohta jo kaksi kättä. Mutta ei se mitään. Täällä on ihan mukavaa (kunhan ei ota asioita liian vakavasti), eikä minulla ole kiire minnekään. Alkakoon tästä siis oikein mainio ja aktiivinen uusi osakuntakausi. Toivon, että kaikki uudet osakuntalaiset saapuvat rohkeasti mukaan toimintaan. Suosittelen erityisesti kaikki sitsejä ja juhlia - keittiöön ei kannata jäädä nyhjäämään vain asuntopisteiden haussa. Osakunta tarvitsee toimijoita ja juhlijoita, sillä muuten apuemäntienkin homma muuttuu tarpeettomaksi. Kahvia kun ei tarvitse keittää tyhjälle salille. Jatkakaamme siis pöydillä tanssimista tänäkin syksynä ja nauttikaamme elämästä!

Q:n palsta

Heipähei osakuntalaiset. Omasta puolestani haluan toivottaa hyvää alkanutta lukuvuotta itse kullekin. Toivottavasti opiskelut lähtevät kaikilla mukavasti liikenteeseen.

Viime keväänä taisin luvata kirjoittaa tällä palstalla jotain osakunnan tulevaisuudesta. Kysymys on  ollut ajankohtainen itse asiassa jo noin puoli vuosisataa. Jo vuonna 1969 osakunnan jäsenmaksun maksaminen muuttui vapaaehtoiseksi yliopiston opiskelijoille. Osakunnat ovat tuosta eteenpäin olleet enemmän tai vähemmän Helsingin yliopiston ja muiden alueen korkeakoulujen vaalima erikoisuus. Voidaan hyvin kysyä onko niille tilausta, varsinkin kun samanlaista laitosta ei muualla Suomessa ole.

Vastaus edelliseen kysymykseen riippuu meistä itsestämme. Osakunnat eivät ole, eivätkä saa olla vain pitämässä yllä vanhoja perinteitä. Osakuntalaisten itsensä tehtävänä on päättää mitä teemme ja milloin. Omasta mielestäni osakunnille on tilausta nimenomaan Helsingissä. Kaupunkina Helsinki on muualta Suomesta tulleiden ”siirtolaisten” valtaama. Tällaisessa kaupungissa on aina tilausta omalta kotipaikkakunnalta tulleiden ihmisten tapaamista varten olevalle järjestölle.

Entä sitten Karjalainen Osakunta? Onko meille enää tilaa? Varmasti on. Karjalaisuus on toki asia, josta voi ja saa olla ylpeä myös kotimaakunnan ulkopuolella. Ennen kaikkea kuitenkin hyötyä olemassaolostamme on jäsenillemme konkreettisesti. Osakunta tarjoaa tapaamispaikan ja hyvät ensieväät niin fyysisesti kuin henkisestikin opiskelujen aloittamista varten.

Paikoilleen ei kuitenkaan saa jäädä. Toimintaa on kehitettävä jatkuvasti. Tässä ratkaisevassa asemassa ovat omasta mielestäni nuoremmat civikset ja fuksit. Nuorempien osakuntalaisten kautta tuoreet ideat ja ehkä ei niin kaavoihin kangistuneet ajatukset pääsevät esille. Meitä vanhoja saa herätellä! (siis muutenkin kuin jatkojen jatkoilla)

Tähän loppuun haluan vielä muistuttaa kaikkia osakunnan toiminnantäyteisestä syksystä. Juhlien puolelta edessä ovat niin sarvijuhlat kuin praasniekatkin. Unohtaa ei myöskään sovi kulttuuria ja kerhojen tarjontaa. Omasta puolestani tahdon toivottaa kaikki tervetulleiksi kuukausittaisiin kokouksiin. Yritän parhaani mukaan pitää asiat jouhevina ja kiinnostavina. Kokouksissa voi mieluusti esittää ehdotuksia toiminnan kehittämiseksi. Otan kaiken positiivisesti vastaan. Unohtaa ei myöskään sovi emännistön kokouksiin tekemiä herkkuruokia.

Hyvää syksynjatkoa kaikille!

ANTTI SAARELAINEN