On pelottavaa välillä havahtua huomaamaan, kuinka nopeasti aika kulkee. Vaikkei sen tahti tietenkään ole mitenkään muuttunut. Vain oma tapani kuluttaa aikaa määrää luonnollisesti sen, kuinka paljon minulla sitä ylipäätään on. Viime aikoina olen – taas kerran – yrittänyt saada itseni ymmärtämään, ettei kannattaisi nukkua niin myöhään, sillä jos heräisi ajoissa, olisi päivässä enemmän tunteja aktiiviseen toimintaan. Joka tapauksessa tämäkin syksy on hujahtanut yllättäen ohi, enkä ymmärrä, miten nyt voi olla jo joulukuu.
Koska päivät tosiaan tuntuvat juoksevan kohti iltaa, olen alkanut käyttää niitä paremmin hyödykseni tekemällä asioita, jotka saavat minut pois mukavuusalueeltani ja piristävät normaalia arkirytmiä. Sitä paitsi on aina parempi tarttua kutsuun ja tehdä jotain poikkeavaa, sillä kotona ehtii oleskella ihan tarpeeksi sitten muulloin. Esimerkiksi karting-auton rattiin hyppääminen oli ajatuksena kaikkea muuta kuin minun juttuni, mutta todellisuudessa kokemus oli mitä mainioin! Hurjastelu myös aukaisi silmäni ja ymmärrän nykyään, että autourheilu on ehkä sittenkin eräänlaista urheilua. Päiviäni ja tuntejani on palannut ilahduttamaan myös vanha ystäväni vuosien takaa. Olosuhteiden pakosta lapsena alkunsa saanut suhde on joutunut kitumaan pienellä liekillä satunnaisten tapaamisten muodossa viiden vuoden ajan. Mutta nyt vihdoin piano on Vallilassa. On huumaavaa jälleen uppoutua Chopinin, Bachin ja Debussyn seuraan.
Viisi vuotta on pitkä aika, kun alkaa miettiä, mitä kaikkea siihen mahtuu. Niin, kaikkea. Ja vaikka mitä! Joten ehkäpä aika ei sittenkään vilahda pikavauhtia ohitse, vaan antaa meille mahdollisuuden tarttua siihen ja olemassaolon ohella elääkin. Viisi vuotta sitten olin pieni fuksi, joka oli vihdoin saapunut kauan kaipaamaansa tuuliseen raitiovaunukiskojen halkomaan kaupunkiin, jossa elämä sykki ympärilläni. Nyt puolestaan on aika luoda OpenOffice-tiedosto gradulle ja uppoutua ranskan kielen konnektorien ihmeelliseen maailmaan. On myös aika ottaa hoidettavakseni osakuntaurani viimeinen virka. Jännittävää. Helsinkiä kohtaan tuntemani mieltymys on näiden vuosien aikana vain syventynyt, vaikka toki vanhassa kotikaupungissa on mukava vierailla – etenkin näin jouluna – sillä tietää, että nykyään sieltä pääsee heti halutessaan pois.
Koska päivät tosiaan tuntuvat juoksevan kohti iltaa, olen alkanut käyttää niitä paremmin hyödykseni tekemällä asioita, jotka saavat minut pois mukavuusalueeltani ja piristävät normaalia arkirytmiä. Sitä paitsi on aina parempi tarttua kutsuun ja tehdä jotain poikkeavaa, sillä kotona ehtii oleskella ihan tarpeeksi sitten muulloin. Esimerkiksi karting-auton rattiin hyppääminen oli ajatuksena kaikkea muuta kuin minun juttuni, mutta todellisuudessa kokemus oli mitä mainioin! Hurjastelu myös aukaisi silmäni ja ymmärrän nykyään, että autourheilu on ehkä sittenkin eräänlaista urheilua. Päiviäni ja tuntejani on palannut ilahduttamaan myös vanha ystäväni vuosien takaa. Olosuhteiden pakosta lapsena alkunsa saanut suhde on joutunut kitumaan pienellä liekillä satunnaisten tapaamisten muodossa viiden vuoden ajan. Mutta nyt vihdoin piano on Vallilassa. On huumaavaa jälleen uppoutua Chopinin, Bachin ja Debussyn seuraan.
Viisi vuotta on pitkä aika, kun alkaa miettiä, mitä kaikkea siihen mahtuu. Niin, kaikkea. Ja vaikka mitä! Joten ehkäpä aika ei sittenkään vilahda pikavauhtia ohitse, vaan antaa meille mahdollisuuden tarttua siihen ja olemassaolon ohella elääkin. Viisi vuotta sitten olin pieni fuksi, joka oli vihdoin saapunut kauan kaipaamaansa tuuliseen raitiovaunukiskojen halkomaan kaupunkiin, jossa elämä sykki ympärilläni. Nyt puolestaan on aika luoda OpenOffice-tiedosto gradulle ja uppoutua ranskan kielen konnektorien ihmeelliseen maailmaan. On myös aika ottaa hoidettavakseni osakuntaurani viimeinen virka. Jännittävää. Helsinkiä kohtaan tuntemani mieltymys on näiden vuosien aikana vain syventynyt, vaikka toki vanhassa kotikaupungissa on mukava vierailla – etenkin näin jouluna – sillä tietää, että nykyään sieltä pääsee heti halutessaan pois.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti