Päättömien sattumusten sarja - IV osa

Aurinko alkoi juuri pilkistää itäisellä taivaanrannalla, kun astuimme porukalla ulos Ilotalosta. Sää oli hyytävän kylmä, mutta tunnelma lämmin. Se oli lämmin, koska Rainis oli juuri äsken kaatunut Ilotalon portaissa niin kovaäänisesti, että Jussikin oli herännyt unestaan lehtihuoneessa ja lähtenyt mukaamme. Kaatumisessa ei sinänsä ollut mitään ihmeellistä – niitähän sattuu humalaisille. Humalaisille sattuu myös niin, että kun sattuu, ei satu. Niinpä Rainis oli kenties paria mustelmaa lukuun ottamatta sama mies kuin ennen kyykkysuoritustaan.
 
Jussi sen sijaan oli kuin uusi mies, sillä niin kuin Rainis oli selvinnyt portaista, oli Jussi selvinnyt liiallisesta humaloinnistaan.
– Jussi, mikä pössis? kysyin.
– Ei täs midis!
– Siun täytyy joskus kertoa meille kaikille, kuinka ylijuomisesta voi selvitä noin ‘bouttiarallaa varttitunnin unilla, ja kuinka ylipäätään on mahdollista sammua vain varttitunniksi!
– Niin, myönnettävä on, että ensikertalaisia tässä ollaan itsekin. Ilmeisesti se jumalaton meteli edesauttoi jotenkin asiaa, pelotti humalan piiloon.
– Jumalauta loppuu se puhe miun kaatumisesta! Niin voisi käydä KENELLE tahansa.
– Jumalauta loppuu tämä puhe JUMALALLISISTA JUMALISTA tai mistä täällä nyt puhutaankaan! kirkui Tuure väliin.
– Joojoo, kiva että oot Rainis kunnossa ja niin edelleen ja poispäin ja joo oisko sitä safkaa pian tarjolla jossain putiikissa?
– Kai me ABC:lle mennään, vaikka siellä aika jumalattomat – sori! – hinnat onkin?

Koska Rainis esitti edellisen kysymyksen, ymmärsivät kaikki olla ehdottamatta enää muita vaihtoehtoja. Vaihtoehtoja ei toisaalta olisi myöskään ollut, sillä aikaisin aamulla Ilotalon edustalla ei ole tarjolla muuta kuin S-mafian ylihintaisia delituotteita, jotka vastaavat korkeintaan tavallisen suomalaisen jääkiekkofanin käsitystä herkullisesta erätaukoruoasta. Vaihtoehdottomuuden kulttuuriin alistuneina käännyimme pääoven edustalta vasemmalle, kävelimme ohi kauppatieteellisen kirjaston, Ilotalon roskiskatoksen ja puolikuntoisen puomin, jonka jälkeen käännyimme Mechelininkadulla oikealle. Hyvien tapojen mukaisesti Hietaniemenkatu ylitettiin punaisilla, vaikka ABC:n pihalla oli mustamaija asukkaineen kaikkineen.
– Mitä vittua te saatanan apinat oikein teette? meille huusi pihalta nuorehko poliisi.
– Millä vitun oikeudella te saatanan haalarinutipäät meille tuohon malliin huutelette? huikkasi Rainis takaisin.
– ”On pyhä sana vittu / ei turhaan lausuta”
– Haluatko sä näsäviisas akateemikko turpiisi vai etkö muka nähnyt suojatiellä palanutta valoa, joka ei ollut ainakaan vihreä?
– Tottakai me se nähtiin, ja juuri siksi me katu ylitettiin!
– Tuosta rapsahtaa kuulkaa yhteiskunnan toivot rikesakko poikineen!
Repesimme kaikki äänekkääseen nauruun.
– Niin varmaan! Sinä tiedät yhtä hyvin kuin me, ettei poliisi anna sakkoja punaisia päin kävelemisestä. Sakko on kymmenen euroa, ja jos alat rustaamaan niitä, kulutat niin omaa kuin myös byrokraatikoiden aikaa siihen malliin, ettei kymmenen euroa riitä edes siihen määrään kahvia, jonka ehditte tuona aikana juoda.
– Voi kunpa kirjoittaisit meille sakot, niin selvittäisin sen byrokraatikon nimen, joka meidän sakot syöttää järjestelmään ja menisin paikan päälle katsomaan pullistunutta verisuonta, sykkivää sydäntä ja kuuntelemaan huulilta millä hetkenä tahansa lähtevää huutoa ”se saatanan kokelas joka nämä sakot kirjoitti on tästä hetkestä lähtien työtön”.
– Kröhöm. Oikeassahan te arvon herrat olette. Jatkammekin tästä matkaamme, oli ilo tavata!
– Oli ilo asioida kanssanne, arvon toimivan yhteiskunnan toimeenpanija! Yhteiskunnan, jossa kaikilla halukkailla on työ, jossa ei ole turhaa pahaa oloa, jossa on byrokratiaa juuri riittävästi, jossa ei ole yhtään typerää lakia tai turhaa sääntöä, jossa ihmistä ei holhota niin kuin hän olisi jotenkin vajaaälyinen, jossa olutta saa mihin kellonaikaan tahansa ja jossa jokainen todella saa ansionsa mukaan, jossa köyhien marginaalivero ei ole yli sataa prosenttia, jossa Nallea pidetään pelkkänä nollana ja jossa ruoka on Euroopan halvinta.
– Oho, olipas se melkoinen tuomionluenta!
– Joo, mistä lie tuli, mutta liikaa sivulauseita siinä oli.
– Hyvästä suomesta ja sivulauseista viis, pääasia että tulee ymmärretyksi toisin kuin humalainen Jussi.
– Voitaisko nyt mennä safkaamaan ja lopettaa tämä paskanjauhanta?
– Minulla olisi tuohon niin hyvä vastaveto että en edes sano sitä.

Purilaiset syötiin, limut juotiin, ranskalaiset tuhottiin ja S-pomoja tuettiin rahallisesti lähes tyhjässä delissä. Kolkko atmosfääri ei juuri houkutellut jäämään paikalle sekuntiaan pidempään kuin oli syömisen loppuunsaattamiseksi pakko, joten otimme jalat allemme ja poistuimme heti, kun Jussi oli käynyt WC:ssä.
– Seuraava stoppi lienee Kappeli?
– Iliman muuta, kaljalle on tarve! Tuossa on taksi, kaikki kyytiin!
Musta mersu on aina jollain tavalla uhkaava ilmestys. Ei mikään ihme että kaiken maailman auktoriteetit ja talousklovnit liikkuvat mustien autojen kyydissä. Niissä on jotain tuonpuoleista, mutta samalla ne ovat osa suurta sirkusta, jossa meidän on kuviteltava, että Brysselissä autosta nousevat hahmot ovat tärkeitä ja tietävät enemmän kuin me. Totuus on, että esimerkiksi Olli Rehn on aivan yhtä hukassa kuin me tuossa mustassa taksissa. Voisi jopa väittää sokraattisesti, että me olemme vähemmän hukassa, sillä me sentään tiedämme ettemme tiedä yhtään mitään.
– Kappeliin mä kaipaan niin taas uudelleen!
– Muistot suloiset vie menneeseen...
– Onhan se varmasti auki? Kello on aika vähän.
– Se joko on auki tai me laitetaan se auki, huusi Rainis etupenkiltä.
Tuolla käskyllä taksi säntäsi matkaan. Hietaniemenkatu, käännökset Runeberginkadun liikenneympyrässä, ratakuilun yli, Eteläinen Rautatiekatu, Arkadiankatu, Mannerheimintie, Postikatu, Kaivokatu, Mikonkatu, Aleksanterinkatu, Unioninkatu, lopuksi Espan yli ja perillä. Vaikka taksikuskien reittivalinta jaksaa joka kerta ihmetyttää, olimme ulostautuneet taksista niin nopeasti, että oli aivan kuin matkaa ei olisi koskaan tapahtunutkaan. Humala on ikivanhaa teleporttiteknologiaa.

Kappeli oli kuin olikin auki, sen holvikaaret hohtaen Auringossa kuin kreikkalais-roomalaisen temppelin antiikin kulta-aikoina. Astuimme sisään ja olimme valmiita Bacchuksen tai Dionysoksen johdateltaviksi vielä viimeisen kerran. Olisimme varmaan voineet puukottaa vaikka Caesarin, jos sillä olisi saanut olutta! Morituri te salutant aut non. Kanssarukoilijoita temppelissä oli niin vähän, että istumalla pöytiin me tuplasimme käytössä olleet tuolit ja vähintään triplasimme Dionysokselle osoitetut palvontamenot, jahka vain saisimme omat mirhat ja suitsukkeemme.
– Noniin, mikäs on porukan pössis? Mitä otetaan?
– Kaljaa!
– Irish Coffee toimisi tässä tilanteessa paremmin.
– Sekä että, sanoi Tuure.
– Asiallista puhetta, vastasi Rainis ja näytti kaikille keskisormea.
– Mie maksan, miulla on rahhaa, sanoi uudestisyntynyt Jussi. – Mitä sie Rainis otat?
– Wovon man nicht sprechen kann, darüber muss man schweigen!
– Eli olutta, tulkkasi Tuure.
Jussi maksoi, tarjoilija toi juomat pöytään ja jumaltenpalvonta sai alkaa. Kuten asiaan kuuluu, alkoi palvonta noin viisiminuuttisella hiljaisuudella. Kielenkannat höltyivät vähitellen, ja aloimme keskustella yön kulusta. Kuuntelin huuli pyöreänä tarinat Tuuren naisista, Jussin mustasta oksennuksesta ja Rainiksen juostenkustuista housuista. Minulla itselläni ei ollut juuri mitään kerrottavaa, sillä osakunnalla harvoin tapahtuu mitään ilman noita kolmea herrasmiestä. Keskustelu aaltoili välillä politiikkaan ja talouteen, välillä Pohjois-Karjalaan ja Kuusaalle, välillä takaisin osakuntaan, välillä naisiin ja välillä Jussin humalaisiin miesrakkaustaipumuksiin, eikä se koskaan oikeastaan edennyt yhtään mihinkään – parasta mahdollista keskustelukulttuuria siis. Niin sanottu ”dagen efter med öl” on aina parasta aikaa henkevälle rupattelulle. Olo on herkkä ja maailma jollain tapaa lähempänä kuin tavallisesti. Simulaation resoluutio erottuu paremmin, sanoisi ehkä Yrjänä. Varjot seinällä ovat selvärajaisempia, vastaisi Platon. Elämä tuntuu yksinkertaisesti yhtä aikaa sekä elävämmältä että elettävämmältä, sanon minä.

Tuona hetkenä mikä tahansa paikka olisi tuntunut parhaalta maan päällä, kunhan olisimme olleet siellä porukalla. Ismo Alankoa mukaillen tunnelma oli lämmin ja vähän haikea, mutta silti onnellinen. Koti on siellä missä ystävät kulloinkin ovat, eikä meitä olisi haitannut juuri tuolloin edes yhtäkkinen maailmanloppu, sillä siitäkin olisi keksitty jotain hauskaa sanottavaa, jolle jok’ikinen olisi nauranut kirjaimellisesti viimeistä päivää. Mutta maailmanloppua ei tullut, päivä oli nuori ja Helsinki täynnä avoimia baareja, joiden pöydät olivat vielä kokematta.

PEKKA TORVINEN

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti