Mielenosoittamisen ideasta ja muista vaikuttamisen tiloista

Kun olin nuorempi, leikittelen ajatuksella siitä, että isona minusta tulisi radikaali. Yhä silloin tällöin pohdin, pitäisikö valtiotieteiden maisterin paperien tavoittelemisen ja kokouksissa ravaamisen sijaan tehdä jotakin oikeasti vallankumouksellista, muuttaa vaikkapa ulkomaille vallattuun taloon ja ryhtyä täyspäiväiseksi aktivistiksi. Tai edes varata isompi osa elämästäni konkreettiseen toimintaan muuttaakseni maailmaa.

Mielessäni (eikä varmasti vain minun) mielenosoittaminen esiintyy aktivismin symbolina. Myönnän, että osa mielenosoittamisen lumosta on karissut nyt kun ties kuinka monta kertaa olen kävellyt Venäjän suurlähetystön eteen vaatimaan maata kunnioittamaan ihmisoikeuksia, huutanut iskulauseita vapaan Tiibetin puolesta, marssinut Pride-kulkueessa ja asettunut Narinkkatorille muistamaan ihmisiä, jotka ovat menehtyneet tavoitellessaan minulle itsestään selviä oikeuksia. Onko sillä, että ilmaisen julkisen vastalauseen yhdessä muutaman muun kanssa, lopulta väliä? Kuitenkin yhä uudelleen viehätyn siitä, kuinka mielenilmaukset rikkovat sen välinpitämättömyyden verhon, joka minutkin liian usein valtaa.

Olen usein pohtinut sitä, onko enää asioita, joiden puolesta laajat ihmisjoukot tai edes huomattava määrä opiskelijoita olisi valmis nousemaan barrikadeille. Toki myönnän, että se kuva, joka minulla Vanhan valtaajista ja muista 60-luvun opiskelijaradikaaleista on, on liian yksioikoinen ja ruusuinen. Mutta silti: onko meidän sukupolvestamme muuhun kuin tykkäämään Facebookissa ja jakamaan linkkejä vetoomuksiin?

Toisaalta, ehkä nettiaktivismia ei tulisi suotta vähätellä. Yhä useammat järjestöt ja kampanjat käyttävät hyväkseen sosiaalista mediaa; mikä olisikaan tila, jossa viestit kulkisivat yhtä nopeaan ja saavuttaisivat yhtä laajan joukon ihmisiä. Se, ettei arkipäivän aktivismi vaadi vallankumouksellisen identiteettiä, voi olla hyväkin asia. Kenties ihmiset, joiden mielissä kapina ja vastarinta saavat pääosin negatiivisia kaikuja, uskaltavat osoittaa sosiaalisessa mediassa kantansa vaikkapa turkistarhaukseen tai tasa-arvoiseen avioliittolakiin. Ja linkit, joita Facebookissa jaamme, voivat kenties avata jonkun toisen silmät epäkohdalle, jota hän ei tullut aiemmin ajatelleeksikaan.

Mutta silti: menkää osoittamaan mieltänne myös virtuaalimaailman ulkopuolelle, jos suinkaan uskallatte.


KATJA ORPANA

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti